Poplaari

Kevättä odotellessa

2012-01-27T16:51:00.000+02:00

Yksi levyjuttu ja kirjajuttu on kesken, useita muita suunnitteilla. Niitä odotellessa joudutte tyytymään tähän videopätkään, jossa John Irving lukee katkelman tulevasta kirjastaan:

In One Person ilmestyy toukokuussa.
"His most political novel since The Cider House Rules and A Prayer for Owen Meany, John Irving's In One Person is an intimate and unforgettable portrait of the solitariness of a bisexual man who is dedicated to making himself 'worthwhile'."

Irving täyttää maaliskuussa 70 vuotta, mutta tahti ei tunnu hidastuvan. Kunpa herra saapuisi taas Suomeen sitten, kun suomennos aikanaan ilmestyy. Tällä kertaa voisin ottaa vaikka vapaapäivän töistä, että pääsisin paikalle.

Haahtela telkkarissa

2012-01-17T15:15:00.000+02:00

Kiinnostaako? No totta helkkarissa.

Huomenta Suomen Kirja-aamussa keskiviikkona 18.1. noin klo 8.20 JOEL HAAHTELA puhuu uudesta kirjastaan Traumbach.

Teatterissa

2012-01-15T19:30:00.003+02:00

Minulle on helpompaa lukea kuin kokea. Kirjojen sivuilla matkustan ympäri maailmaa, tosielämässä en ole vuosikymmeneen käynyt kahtasataa kilometriä kauempana kotoa.

Sama pätee teatteriin. Tulee luettua teatterimaailmaan sijoittuvia kirjoja, joskus jopa kirjoiksi painettuja näytelmiä, mutta oikeaan teatteriin uskaltaudun harvoin. Lasten kanssa olen sentään nähnyt muutaman kelpo esityksen, mutta en edes muista, koska olisin viimeksi käynyt aikuisten teatterissa – ennen toissa iltaa.

Tähän tilaisuuteen en voinut olla tarttumatta: Kellariteatterissa sai perjantaina Tampereen-ensi-iltansa Koira tahtoo taivaalle, arvostamani toimittajan Matti Kuuselan esikoisnäytelmä, ja pääsin mukaan kutsuvieraana siskoni siivellä.

Kari Väänäsen ohjaama näytelmä kertoo erään koiran viimeisistä päivistä maan päällä. Se on koskettava ja hauska, vuoron perään ja samaan aikaan. Viisaita sanoja elämästä ja kuolemasta, koiruudesta ja ihmisyydestä. Näyttelijät Vesa Kietäväinen ja Pirjo Leppänen hoitavat hommansa vakuuttavasti, ja vaikka minulla ei tosiaan ole mitään vertailupohjaa kotimaisen näyttämötaiteen nykytasosta, uskaltanen suositella tätä kiinnostuneille.

Ensi-ilta kutsuvieraana oli elämys sinänsä, tuli ihan VIP-olo. Kaikki oli ilmaista vaatesäilytyksestä lähtien, esitystä sai seurata eturivistä, sen jälkeen tarjottiin hyvää ruokaa ja juomaa. Ja jatkoilla sai kuulla tekijöiden näkemyksiä illan näytöksestä ja siitä, mikä (muka) meni pieleen. Seura oli muutenkin mukavaa ja mielenkiintoista, kuulin paljon huvittavia juttuja ja keskustelin eräänkin herttaisen leidin kanssa Haahtelasta, Carpelanista ja runoudesta (josta en tiedä juuri mitään, mutta nyt sain hyviä suosituksia). Kaiken kaikkiaan ikimuistoinen ilta, jonka jälkeen olen leijunut kevyessä kulttuuripilvessä. Kiitos asianosaisille!

Teatteri on poikkeuksellinen taidemuoto. Kirjaa voi selata ja elokuvaa kelata, mutta teatteri on sarja ohikiitäviä hetkiä, joihin ei voi koskaan palata. Se on vahvasti läsnä, eikä sitä voi kontrolloida millään tavalla. Ehkä juuri näistä syistä se myös hieman hirvittää, mutta perjantai-illan kaltaiset kokemukset rohkaisevat tutkimaan lisää. Onkos teidän lukijoiden joukossa teatterin ystäviä?

---

P.S. Löysin pari viikkoa sitten sivuston, jossa oli useita kiinnostavan oloisia kirjablogeja, mutta unohdin lisätä sen kirjanmerkkeihin, enkä ole enää löytänyt takaisin. Sellainen yhteisö, jossa oli muistaakseni 7–8 blogia. Kuulostaako tutulta, osaisiko joku kertoa osoitteen?

Tämä artikkeli sisältää tuotesijoittelua

2012-01-13T16:16:00.001+02:00

Olen ennenkin todennut, että divarit ja kirpputorit ovat enemmän oma juttuni kuin kirja-alet. Mutta eihän sitä kuitenkaan voinut olla tekemättä pikaista alekierrosta eilen.

Suomalaisessa huomioni kiinnittyi vinoon pinoon kovakantisia Katoamispisteitä (5 €, vink vink), mutta mukaan tarttui ainoastaan Anna Gavaldan Karkumatka (8 €). Kirja on saanut blogeissa yllättävänkin ristiriitaisia arvioita. Itse pidin siitä kovasti ekalla lukukerralla kesäkuussa 2010, tulin lukeneeksi sen kirjastossa yhdellä istumalla/seisomalla. Kirja on lyhyt, kepeä ja kesäinen, mukavaa saada nyt kokea se uudestaan.

Akateemisen tarjoukset tuntuivat taas jotenkin vaisuilta, ehkä olen turhan pihi. Parasta antia tarjosi puolihintaisten englanninkielisten pokkarien laari, josta poimin Virginia Woolfin Mrs Dallowayn (5,45 €). Tämä löytö osui parhaaseen mahdolliseen saumaan – olin juuri edellisenä iltana aloittanut erään Mrs Dallowayn ympärillä pyörivän kirjan (ette varmaan ikinä arvaa minkä), joka hurmasi oitis. Joten kyllähän tämä pitää varmaan lukea heti, kun saan sen toisen nautittua loppuun. Tästä tuleekin sitten ensimmäinen koskaan lukemani Woolf-romaani. (Olen minäkin varsinainen englanninopiskelija! Yliopistolla kyllä aikanaan luettiin A Room of One's Own tai jotain pätkiä siitä, mutta siinäpä se.)

Siis yksi kirja Akateemisesta ja yksi Suomalaisesta, ihan sama tulos kuin viime vuoden alessa. Silloin tilannetta paikkasi Kirjatorin loppuunmyynti, tällä kertaa piti lähteä jatkoille Adlibrikseen. Siellä oli paljon ihan hyviä tarjouksia, mutta lopulta valitsin aleosastolta vain yhden, viime kesänä lukemani Alan Bennettin kirjan Epätavallinen lukija (1,90 €). Lisäksi ostoskoriin päätyi kaksi normaalihintaista enkkupokkaria, vaimon käsityökirjojen lisäksi siis.

Levykauppaankin tulee asiaa lähiaikoina, kiltti joulupukki toi lahjakortin Äxään. Oikeastaan tekisi mieli ostaa uusi Black Twig -levy nyt heti, mutta koko lahjakortti on kai käytettävä kerralla, joten ajattelin odottaa parin muun levyn ilmestymistä. (Onneksi joku ystävällinen piraatti oli jo laittanut Black Twigin nettiin... Hienolta kuulostaa kyllä!)

Huomenna on tiedossa ikävämpää shoppailua, pitäisi asioida kodinkonekaupassa. Inhoan kaikenlaisten laitteiden ostamista, olenhan tyypillinen mies. Siitäkin huolimatta hyvät viikonloput kaikille lukijoille ja kuulijoille, lukioille ja coolioille!

Joulukuu: Rowling, Kekkonen, Murdoch...

2012-01-11T17:17:00.002+02:00

Joulu meni jo, ja hyvä niin, mutta joulukuun kirjojen muisto lämmittää mieltäni vielä pitkään.

J. K. Rowling: Harry Potter ja feeniksin kilta
(Harry Potter and the Order of the Phoenix, 2003, suom. Jaana Kapari 2004)
Tämän kirjan sain totta puhuen loppuun jo marraskuun puolella, 22 minuuttia ennen kuun vaihdetta. Aiemmin olin lukenut vain yhden yli 1000-sivuisen kirjan, Irvingin Until I Find Youn, jonka parissa vierähti kaksi kuukautta vuonna 2006. Tämä oli luettu alle viikossa, erittäin vetävä tapaus. Loistavia uusia hahmoja, kuten ihastuttavan raivostuttava Tylypahkan yli-inkvisiittori. Loppupuolen taistelukohtaus tuntui hiukan venytetyltä, muuten kirja oli sarjan parhaimmistoa.

J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi
(Harry Potter and the Half-Blood Prince, 2005, suom. Jaana Kapari 2006)
Synkeät tunnelmat sopivat joulukuun pimeyteen kuin hirnyrkki silmään. Järkyttäviä juonenkäänteitä, eihän tässä voi käydä näin! Hieno kirja yhtä kaikki.

J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset
(Harry Potter and the Deathly Hallows, 2007, suom. Jaana Kapari-Jatta 2008)
Seikkailu huipentuu, rytinää riittää heti alusta lähtien, tiukasta tilanteesta toiseen. Kirja piti vaivattomasti otteessaan kaikkien 828 sivunsa verran ja tuli luettua muutamassa päivässä. Rowling onnistui välillä hämäyttämään minut perusteellisesti, mutta onneksi loppu oli helpottava.

Aika jännää, että olin onnistunut välttymään siltä tiedolta, miten Harryn tarina päättyy. Olin ilmeisen aktiivisesti sulkenut korvani kaikelta Potter-maailmaan liittyvältä ennen viime syksyä. Nyt olen yhtä isoa kokemusta rikkaampi. Viimeisen kirjan jälkeen olo oli tyhjä, mutta pian käänsin katseeni tulevaisuuteen – seuraavalla kerralla voinkin lukea nämä englanniksi! Ja kaipa ne leffatkin voisi joskus katsoa, ehkä sittenkin uskaltaisin...

Löytyykö lukijoiden joukosta koviakin Potter-faneja, onko joku lukenut sarjan moneen kertaan? Mikä osa on suosikkinne? Itse vaikutuin lopulta ehkä eniten Azkabanin vangista – kaikki muutkin olivat kyllä hienoja, mutta se oli jotenkin sellainen käännekohta.

Helmi Kekkonen: Valinta (2011)
Kekkosen kakkonen on yhtä kaunis kuin esikoinenkin. Kirja joutui kuitenkin pahaan paikkaan, kun luin sen heti Potter-huipennuksen jälkeisenä päivänä, enkä muista siitä enää oikein mitään nyt kuukautta myöhemmin. Pitää ottaa uusiksi joskus, samoin kuin se esikoinen (novellikokoelma Kotiin, jonka luin maaliskuussa 2010 rakkaan vanhan mummuni suosituksesta).

Tässä kohdassa yritin aloittaa pariakin kiintoisalta vaikuttanutta teosta, mutta en millään päässyt vauhtiin. Aloin jo huolestua, tuntuuko mikään enää miltään, kunnes päätin turvautua vahvaan lääkkeeseen...

Iris Murdoch: The Black Prince (1973)
Vuoden verran hyllyssä odotellut kirja kuuluu Murdochin parhaina pidettyihin, eikä suotta. Vanhenevan (wannabe?)kirjailijan seuraelämässä riittää ällisteltävää ja lopulta myös kauhisteltavaa, eikä ruumiiltakaan vältytä. En paneudu tähän nyt sen enempää, koska tarkoitus on saada aikaiseksi kattavampi Murdoch-esittely joskus tulevaisuudessa, mutta kirja onnistui tosiaan palauttamaan uskoni "aikuisten" kirjallisuuden voimaan.

Joe Dunthorne: Submarine (2008)
Sitten lipsahdinkin heti takaisin nuoriso-osastolle. Tämä ei varsinaisesti ole mikään nuortenkirja, vaikka päähenkilö onkin omalaatuinen teinipoika. Ostin kirjan kirppikseltä vuosi sitten suurin odotuksin, mutta lopulta jouduin vähän pettymään. Olihan siinä hauskaa sanailua, mutta jotain jäi puuttumaan.

S. E. Hinton: Olimme kuin veljet
(That Was Then, This Is Now, 1971, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen 1972)
Tämä oli tarpeellinen osoitus siitä, että Potterit eivät onnistuneet pilaamaan omia nuoruusvuosien suosikkejani – Hintonin ote puree yhä.

Joel Haahtela: Traumbach (2012)
Tästä ehdinkin jo kirjoittaa, samoin Karoliina, Katja, Sanna ja Helmi sekä Hesari ja Keskisuomalainen (ja Aamulehti, hahaha). Koskahan tämän kehtaisi lukea uudestaan? :)

Retro- ja introspektiota kaksivuotispäivänä

2012-01-06T14:02:00.004+02:00

Vuosi vaihtui, avasin pakastimen ja annoin vihdoin itselleni luvan kajota viime kesän marjasatoon.

Palaanpa vielä hetkeksi myös vuoden 2011 levyihin, kun aiempi juttu jäi hieman torsoksi. Seuraavassa Spotify-soittolista musiikkivuoteni kohokohdista, olkaa hyvät.

2011 (10 kpl, 43 min)

The New Tigers – Coffee
Heti alkajaisiksi yksi suosikkibiisi, joka ei edes mahtunut levylle. Tikrujen debyytti vaati kokonaisuutena hieman sulattelua, mutta kyllähän se ennen pitkää alkoi purra yhä kovemmin. Silti olen edelleen sitä mieltä, että tämä kappale olisi kuulunut mukaan.

Kurt Vile – Jesus Fever
Vilen levyä tuli kuunneltua runsaasti varsinkin vuoden alkupuoliskolla, mutta kovin paljon siitä ei lopulta ole jäänyt päähän, vaikka kuulostaa yhä hyvältä. Tämä letkeä popkappale on aika ilmeinen valinta näytepalaksi.

Fountains of Wayne – Someone's Gonna Break Your Heart
Fountains of Wayne soitti ihan mainiota voimapoppia 90-luvulla, mutta sitten bändi katosi meikäläisen musakartalta. Enpä olisi uskonut, että tekevät näin hienon ja luontevan poplevyn vuonna 2011. Kiitokset kaverille, jota ilman tämä olisi varmasti mennyt ohi.

Death in Vegas – Black Hole
Ja tässä toinen bändi/artisti, jolta en enää osannut odottaa yhtään mitään, mutta päätin kuitenkin testata levyn. Ensikuuntelulla biisit vaikuttivat ihan kiinnostavilta, vaikka soundit olivatkin yllättävän lo-fi. Hetkeä myöhemmin huomasin, että kuulokkeiden johto oli jäänyt löysälle siivojan jäljiltä, ja paremmalla kytkennällä levy kuulostikin huomattavasti jykevämmältä. Tämän kappaleen kuultuani mietin, että kukahan tylyääninen rokkistara tässä vierailee, mutta vokalisti olikin itse Mr Vegas eli Richard Fearless. Hyvä hyvä.

I Break Horses – Wired
Tämä nimi herätti vahvan mielleyhtymän jostain alt.country-bändistä, mutta nimen takaa paljastuikin yllättäen tyylikäs ruotsalaisyhtye. En ole enää aikoihin jaksanut oikein innostua elektronisesta dreampopista, synteettisestä shoegazesta saati sitten chillwavesta (pelkkä termikin ärsyttää), mutta I Break Horses kolahti kovaa. Levy on kauttaaltaan laadukas ja sisältää pari todellista ässäbiisiä, Wired etunenässä. Tähän bändiin tutustumisesta saan kiittää erästä blogin lukijaa: kiitos.

Jonny – Bread
Teenage Fanclub- ja Gorky's Zygotic Mynci -miesten kokoonpano on ehkä hieman vähemmän kuin osiensa summa, mutta hauskan levyn miehet tekivät.

The Feelies – Change Your Mind
Ukot julkaisivat uuden levyn 20 vuoden tauon jälkeen, eivätkä vuosikymmenet tunnu missään. The Feelies soittaa edelleen parasta rentoa postvelvetundergroundrokkia päällä maan. Levy iski heti ja kuulostaa vähintään yhtä hyvältä nyt pari–kolmekymmentä kuuntelukertaa myöhemmin.

Regina – Harjun takaa
Ensimmäinen single vei keväällä jalat alta, toinen ei enää ihan vakuuttanut. Albumi kuulosti ensin tasapaksulta, en erottanut kappaleita toisistaan. Bändin uusi suunta miellytti toki, mutta levy tuntui valjulta kopiolta esikuvistaan. Pieni tauko teki kuitenkin ihmeitä, sen jälkeen sävyt pääsivät esiin aivan uudella tavalla. Ennen pitkää hoksasin, että levyllä on yhdeksän eri kappaletta, joista useimmat ovat vieläpä hienoja.

The Horrors – Monica Gems
Tämäkin levy meni aluksi vähän ohi, kuulosti ihan jänskältä mutta epämääräisen haahuilevalta ja horjahtelevalta. Ehdin melkein jo huolestua, mutta äkkiä kaikki loksahti kohdalleen. Kappaleet alkoivat kuulostaa toinen toistaan paremmilta, ja pian oli selvää, että vuoden ykköslevy on tässä. Noin 30 kuuntelun jälkeenkään en osaa nimetä suosikkibiisiäni, mutta yksi parhaista on ehdottomasti tämä levyn suoraviivaisimpiin kuuluva raita, joka on silkkaa Suedea.

Elbow – The Birds
Elbow'n uusin levy on todella komea, ehkä jopa bändin toiseksi paras, ja majesteettinen avausbiisi on sen hienointa antia. Se paras Elbow-albumi on muuten omissa kirjoissani debyytti Asleep in the Back, vaikka tunnettu mielipidevaikuttaja K. Onsensus vannookin The Seldom Seen Kid -levyn nimeen.

Poplaari täyttää tänään kaksi vuotta. Välillä en millään olisi uskonut, että blogi jatkuu näin pitkään, mutta tässä sitä edelleen ollaan.

Kahden vuoden aikana olen ehtinyt tehdä monta soittolistaa, joista oma suosikkini lienee se ihan ensimmäinen. Tykkään edelleen tehdä näitä listoja, miettiä huolella biisijärjestystä ja draaman kaarta mixtape-hengessä, vaikka minulle onkin väitetty, että mixtapejen aika on ohi. En tiedä, mitä mieltä te olette. Onko nykykuuntelijoille paras soittolista sellainen, että kootaan iso kasa biisejä, jotka voi panna soimaan shufflella taustalle, vai onko tällaisille tarkemmin rajatuille ja suunnitelluille kokonaisuuksille vielä tilausta?

Aluksi pidin Poplaaria musiikkiblogina, jossa oli välillä kirjajuttuja, mutta viime aikoina vaaka on kallistunut enemmän kirjojen suuntaan. En edelleenkään ole varma, mitä lukijat tuumaavat tällaisesta eri suuntiin harhailevasta blogista. Tympääntyvätkö musiikki-ihmiset jatkuviin kirjajuttuihin, ovatko musapäivitykset kirjaväelle pelkkä ylimääräinen rasite? Oli miten oli, tällaisena blogi pysynee jatkossakin, joten kai teidän on vain yritettävä kestää. :)

Kirjojen osalta olen miettinyt, pitäisikö yrittää kirjoittaa oikeita kirja-arvioita pintaraapaisujen sijaan. Tuoreimman Haahtela-jutun voisi ehkä melkein tulkita sellaiseksi, mutta jotenkin tuntuu, että tuollaiset jutut ovat minulle vähän liikaa. Tykkään intoilla kirjoista, joista pidän, mutta en osaa analysoida teoksia syvällisesti saati asettaa niitä laajempiin viitekehyksiin. Sama tunne on oikeastaan vaivannut minua yliopiston muinaisista kirjallisuuskursseista asti. Mutta katsotaan nyt, jos vaikka vielä rohkaistuisin. Jospa kokeilisin pyytää kustantamolta arvostelukappaleen jostain minua kiinnostavasta kirjasta? Miten se muuten edes tapahtuu, ja mahdetaanko sellaisia lähettää kenelle tahansa? Kertokaa minulle, te oikeat kirjabloggaajat!

Olisi kiva jatkaa pähkäilyä, mutta aika loppuu taas kesken. Kiitos kärsivällisyydestänne, palaillaan!

Tänä vuonna lukemani kirjat

2011-12-31T17:03:00.003+02:00

Tammikuu
1. Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin [What I Loved]
2. Enid Blyton: Seikkailujen vuori [The Mountain of Adventure]
3. Iris Murdoch: The Red and the Green
4. Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville [The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society]
5. Bernhard Schlink: Lukija [Der Vorleser]
6. S. E. Hinton: Tex
7. Johan Harstad: Buzz Aldrin - taviksena olemisen taito [Buzz Aldrin, hvor ble det av deg i alt mylderet?]
8. Irène Némirovsky: Tanssiaiset [Le Bal]
9. Joel Haahtela: Katoamispiste
10. Siri Hustvedt: Lumous [The Enchantment of Lily Dahl]
11. Robert A. Morace: Irvine Welsh's Trainspotting
12. Asta Leppä: Sinä et hävinnyt

Helmikuu
13. Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann [Swann: A Mystery]
14. Erlend Loe: Kurttila [Kurtby]
15. Riitta Jalonen: Veteen pudonneet
16. Nicole Krauss: Rakkauden historia [The History of Love]
17. John Irving: Leski vuoden verran [A Widow for One Year]

Maaliskuu
18. James Salter: Leikkiä ja ajanvietettä [A Sport and a Pastime]
19. Barbara Stoney: Enid Blyton [Enid Blyton]
20. Siri Hustvedt: The Summer Without Men
21. Enid Blyton: Seikkailujen laiva [The Ship of Adventure]
22. Tim Thornton: Death of an Unsigned Band
23. Carol Shields: Pikkuseikkoja [Small Ceremonies]

Huhtikuu
24. Siri Hustvedt: The Blindfold
25. Turkka Hautala: Paluu
26. Alice Munro: Liian paljon onnea [Too Much Happiness]
27. Mark Oliver Everett: Things the Grandchildren Should Know
28. Carol Shields: The Box Garden
29. Bo Carpelan: Kesän varjot [Berg]

Toukokuu
30. Iris Murdoch: A Fairly Honourable Defeat
31. Iris Murdoch: Hiekkalinna [The Sandcastle]
32. Tim Thornton: The Alternative Hero
33. Iris Murdoch: Meri, meri [The Sea, the Sea]
34. Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia [The Sorrows of an American]

Kesä–elokuu
35. Enid Blyton: Seikkailujen sirkus [The Circus of Adventure]
36. Peter J. Conradi: Iris Murdoch: A Life
37. Johan Bargum: Syyskesä [Sensommar]
38. Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut
39. Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
40. Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä
41. Joel Haahtela: Elena
42. Joel Haahtela: Perhoskerääjä
43. Joel Haahtela: Lumipäiväkirja
44. Joel Haahtela: Katoamispiste
45. David Nicholls: One Day
46. Hannu Väisänen: Apupata
47. Richard Yates: Revolutionary Road [Revolutionary Road]
48. Iris Murdoch: An Accidental Man
49. Ian McEwan: Mustat koirat [Black Dogs]
50. Colm Tóibín: Brooklyn [Brooklyn]
51. Alan Bennett: Epätavallinen lukija [The Uncommon Reader]
52. Colm Tóibín: The Blackwater Lightship
53. Sofi Oksanen: Puhdistus
54. Irvine Welsh: Glue
55. Petri Tamminen: Elämiä
56. Petri Tamminen: Miehen ikävä
57. Iris Murdoch: The Sacred and Profane Love Machine
58. Kauko Röyhkä: Kreikkalainen salaatti
59. Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa [Stille dager i Mixing Part]
60. Astrid Lindgren: Yksityisetsivä Kalle Blomkvist [Mästerdetektiven Blomkvist]

Syys–lokakuu
61. Emer McCourt: Elvis, Jeesus ja minä [Elvis, Jesus and Me]
62. Helen Walsh: Go to Sleep
63. Riikka Pulkkinen: Raja
64. David Nicholls: Starter for Ten
65. Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen
66. Astrid Lindgren: Kalle mestarietsivä [Mästerdetektiven Blomkvist lever farligt]
67. F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby
68. Johan Bargum: Kesäpoika [Sommarpojken]
69. Astrid Lindgren: Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä [Kalle Blomkvist och Rasmus]
70. David Nicholls: The Understudy
71. Enid Blyton: Seikkailujen joki [The River of Adventure]
72. J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi [Harry Potter and the Philosopher's Stone]
73. J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio [Harry Potter and the Chamber of Secrets]
74. J. P. Pulkkinen: Pieni kaistale maata

Marraskuu
75. Nicole Krauss: Great House
76. J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki [Harry Potter and the Prisoner of Azkaban]
77. J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari [Harry Potter and the Goblet of Fire]
78. Dan Rhodes: Taputtavat pikku kätöset [Little Hands Clapping]

Joulukuu
79. J. K. Rowling: Harry Potter ja feeniksin kilta [Harry Potter and the Order of the Phoenix]
80. J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi [Harry Potter and the Half-Blood Prince]
81. J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset [Harry Potter and the Deathly Hallows]
82. Helmi Kekkonen: Valinta
83. Iris Murdoch: The Black Prince
84. Joe Dunthorne: Submarine
85. S. E. Hinton: Olimme kuin veljet [That Was Then, This Is Now]
86. Joel Haahtela: Traumbach

2011 oli loistava lukuvuosi. Sain luettua täsmälleen yhtä monta kirjaa kuin viime vuonna, vaikka silloin lomailin kolme ja puoli kuukautta ja tänä vuonna vain kuukauden. Ja mitäpä määrästäkään, mutta se laatu!

(Suurin osa kuvan kirjoista ei liity tapaukseen.)

Vuoden hienoimpia hetkiä tarjosivat mm. Hustvedt, Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, Potterit, Nicholls, Shields, Krauss, Murdoch ja tietysti Haahtela (jo neljättä vuotta peräkkäin). Luin myös ilahduttavan monta uutuuskirjaa, aiemmin on ollut tapana laahata jälkijunassa.

Tänä vuonna lukemistani kirjoista
– 80 oli kaunokirjallisuutta, 6 jotain muuta
– 45 oli naisten kirjoittamia, 41 miesten
– 31 oli englannista suomennettuja
– 23 oli englanniksi kirjoitettuja
– 21 oli suomeksi kirjoitettuja
– 6 oli ruotsista suomennettuja
– 3 oli norjasta suomennettuja
– 1 oli ranskasta suomennettu
– 1 oli saksasta suomennettu.

Tänä vuonna uskalsin myös jättää kesken aika monta kirjaa, varmaan kymmenkunta. Niitä en ryhdy listaamaan, kaikkia en enää edes muista.

Sarjakuviakin tuli nautittua melko paljon. Niistä en ole pitänyt kirjaa, mutta muistan lukeneeni Adrian Tominen lisäksi monia muitakin vanhoja suosikkejani. Olisi kiva kirjoittaa tänne enemmän sarjakuvajuttuja, toivottavasti sitten ensi vuonna.

Ensi vuoden lukupinossa odottaa kaikenlaista jännää. Seuraavana saattaa olla vuorossa jo pari kuukautta lainassa ollut Murakamin Kafka rannalla, sitä on moni kehunut. Houkuttaisi kokeilla myös Jonathan Franzenin ja Michael Cunninghamin ylistettyjä uutuuksia. Eilen olin itse asiassa vähällä ostaa molemmat englanninkielisinä pokkareina, mutta lopulta en rohjennut, kun kirjailijat ovat toistaiseksi itselleni ihan vieraita. Olisikohan sittenkin kannattanut...

Kiitos kaikille teille, jotka olette pysyneet kyydissä, vaikka matkanteko on välillä takkuillut. Blogi täyttää pian kaksi vuotta, eiköhän se pystyssä pysy jatkossakin. Hyvää uutta vuotta!

Joel Haahtela: Traumbach

2011-12-30T19:55:00.000+02:00

Voi Joel, minkä taas teit. Uusi Haahtela ei ylitä odotuksia, pikemminkin pitää niitä pilkkanaan, erittäin hyväntahtoisesti tosin.

Nuori Jochen saapuu outoon kaupunkiin etsimään vanhempaa miestä nimeltä Traumbach. Perusasetelma on siis tuttua Haahtelaa, mutta heti alkajaisiksi herää hämmennys. Jokin on muuttunut.

Leikkisä pienoisromaani, toteaa takakansi. Ja totisesti; leikkisä on adjektiivi, joka ei koskaan ennen ole tullut mieleen Haahtelan yhteydessä, mutta tähän se sopii. Traumbach ei avaa kyynelkanavia vaan saa hymyilemään, paikoin lähes naurahtelemaan. Mistään komediasta ei toki ole kyse, mutta aiemmista kirjoista tutut melankoliset sävyt ovat himmenneet, lämmin kesätuuli puhaltaa kaiken läpi. Uudenlainen näkökulma on yllätys, mutta se toimii. Alkuihmetys haihtuu pian.

Haahtela kohtelee hahmojaan niin äärimmäisen lempeästi, että lukijakaan ei voi olla suhtautumatta heihin hellämielisesti. Kertoja on kuin kiltti vanha elokuvaohjaaja, joka yrittää järjestää kokemattomille näyttelijöille mahdollisimman mukavat olot. Hetkittäin hän keskeyttää tarinan, kamera etääntyy näyttelijöistä, paljastaa kuvausryhmän, ohikulkijat ja töllistelijät, kulissit ja niiden takaiset näkymät. Sitten matka taas jatkuu, muuttuu entistä erikoisemmaksi. Sattuma puuttuu taas peliin, vai onko se sattuma sittenkään... Mikään ei ole sitä miltä näyttää, ajan ja avaruuden lait lakkaavat pätemästä, kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä.

Hetket. Hetket jotka kiitävät ohi, hetket jotka kantavat läpi elämän.

Haahtelan kirjoissa juoni tuntuu joskus melkein sivuseikalta, kun kaunis kieli vie mennessään. Ilmaisu on hioutunut kirja kirjalta, mutta yhä se jaksaa yllättää. Traumbach on silkkaa sanojen juhlaa, ohut kirja, jokainen sana tarkasti punnittu. En edes yritä valita tähän mitään sitaatteja, alleviivattavaa olisi joka sivulla.

Traumbach on omistettu viattomille ja viallisille. En tiedä kumpaan kategoriaan kuulun, ehkä molempiin. Siitä olen varma, että tulen palaamaan tämänkin kirjan pariin yhä uudelleen. Autuaita ovat Haahtela-fanit – nyt meillä on jo kahdeksan aarrearkkua, joista ammentaa.

Vuoden levyt

2011-12-26T17:35:00.005+02:00

1. The Horrors – Skying
2. The Feelies – Here Before
3. The New Tigers – s/t
4. I Break Horses – Hearts
5. Regina – Soita mulle
6. Fountains of Wayne – Sky Full of Holes
7. Kurt Vile – Smoke Ring for My Halo
8. Elbow – Build a Rocket Boys!
9. Jonny – s/t
10. Death in Vegas – Trans-Love Energies

Soittolista ja selitykset täällä.

Ensimmäinen Traumbach-juttu...

2011-12-18T12:43:00.002+02:00

Ei ollut tarkoitus etukäteishehkuttaa Joel Haahtelan seuraavaa kirjaa enää yhtään enempää, mutta löin taas epähuomiossa Googleen hakusanan Traumbach ja löysin jo ihan kansikuvankin, joten pakkohan se on julkaista.

Juonikuvaus löytyi jo monta viikkoa sitten, mutta sitä en laita tähän, koska yritän itsekin unohtaa sen... Sen verran voin kertoa, että kirjassa on vain 112 sivua, joten luvassa lienee melko timanttiseksi kiteytettyä ilmaisua.

Mutta hei, useat nettikaupat väittävät, että kirja julkaistaan jo 25.12.2011. Miten se on mahdollista, ei kai jouluna mitään kirjoja julkaista? Eikös sen pitänyt ilmestyä tammikuussa? Mistä saan tietää oikean julkaisupäivän? Tämä on tärkeää, apuva!

Elonmerkkejä?

2011-12-16T16:50:00.003+02:00

Jos blogi päivittyisi ajatuksen voimalla, teillä olisi uutta luettavaa joka päivä. Mutta kun ei päivity, ei ole.

En voi väittää, että olisi ollut joulukiireitä. Olen käyttänyt jouluvalmisteluihin aikaa noin nolla minuuttia.

Työläisen kynttilä palaa molemmista päistä. Oikeita kynttilöitä ei enää juuri teekään mieli polttaa, saastuttavat kuulemma sisäilmaa yhtä pahasti kuin tupakointi.

Lukemista olen jatkanut. Onneksi Potterien jälkeenkin on elämää, vaikka hetken jo epäilytti.

Olen myös nauttinut runsaasti musiikkia. Viime viikonloppuna jopa ostin äänitteen ensimmäistä kertaa viiteen kuukauteen, toivo elää vielä.

Marraskuu: Krauss, Rowling, Rhodes

2011-11-29T19:35:00.004+02:00

Nicole Krauss: Great House (2010)
Kirja täytti kuin täyttikin ensivaikutelman asettamat odotukset. Ihmisten ja huonekalujen tarinat nivoutuivat yhteen niin kiehtovasti, että aloin melkein himoita itselleni samanlaisia mööpeleitä (ainakaan ei tee mieli käydä Ikeassa hetkeen). Perusasetelmassa oli lopulta paljon samaa kuin Rakkauden historiassa: yllättäviä punaisia lankoja ja mieleenpainuvia ihmiskohtaloita historian pyörteissä. Krauss kyllä osaa tämän homman, pitäisi saada jostain luettavaksi myös esikoisteos Man Walks Into a Room.

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki
(Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999, suom. Jaana Kapari 2000)
Kaksi ekaa Potteriakin olivat hyviä, mutta kolmas vei sydämeni lopullisesti. Varsinkin loppuratkaisu ajankääntäjineen oli huikea. Sellaisesta apuvälineestä olisi ollut hyötyä lukijallekin: kirja sai valvomaan turhan myöhään yhtenä keskiviikkoiltana, koska eihän sitä vain voinut jättää kesken, eikä uni tullut heti lukemisen jälkeenkään, kun olo oli sen verran euforinen.

J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari
(Harry Potter and the Goblet of Fire, 2000, suom. Jaana Kapari 2001)
Kolmivelhoturnajaiset ja varsinkin niiden odottamattomat seuraukset olivat niin hurjat, että melkein jo hirvitti. Tällaista en ehkä olisi uskaltanut lukea Harryn ikäisenä, mutta nyt onneksi uskalsin. Leffaa en välttämättä rohkenisi katsoa, heh.

Dan Rhodes: Taputtavat pikku kätöset
(Little Hands Clapping, 2010, suom. Elina Koskelin 2011)
Sammakon piti kai tuoda kuudes Rhodes-suomennos markkinoille jo keväällä, mutta julkaisu viivästyi siinä määrin, että ehdin unohtaa koko jutun, kunnes kirja osui eteen pari viikkoa sitten divarin uutuushyllyssä (näin tuemme kotimaisia pienkustantamoja, huokaus). Meinasin jopa tehdä kirjasta erillisen blogijutun, kun en ole vielä ainuttakaan sellaista nähnyt, mutta kätevämmin tämä menee tässä samalla. (Sitä paitsi en edelleenkään osaa kirjoittaa pitkiä ja analyyttisia juttuja mistään aiheesta, meikäläisen heiniä ovat pintapuoliset katsaukset.)

Brittiläinen Dan Rhodes (s. 1972) on vinksahtaneiden tarinoiden mestari, ja tämä kirja on hänenkin mittapuullaan sieltä kieroimmasta päästä. Saksassa on omituinen pikku museo, josta huolehtii sen yläkerrassa asuva vanha mies. Museonhoitajalla ja eräällä lääkärillä on erikoinen, suorastaan puistattavaksi osoittautuva järjestely. Samaan soppaan Rhodes sekoittaa portugalilaisten maalaisnuorten rakkaustarinan, joka johtaa uhkaavasti kohti mainittua museota. Kertomuksessa on varsin roalddahlmaisia piirteitä, musta huumori kukkii, mutta inhottavatkaan hetket eivät mene överiksi. Tykkäsin siis, niin kuin olen tykännyt Rhodesin kaikista muistakin kirjoista. (Olen lukenut kaikki suomeksi, Elina Koskelinin suomennokset ovat moitteettomia.)

Sarjakuvasankarini: Adrian Tomine

2011-11-20T13:33:00.010+02:00

Sarjakuvankuluttajana(kin) olen aika amatööri. Lähdin liikkeelle normaalilta akuankka–luckyluke–lassijaleevi-pohjalta ja etenin vähitellen "kypsempiin" sarjakuviin. Niitä on vuosien varrella kertynyt hitaasti mutta varmasti, tähän mennessä vajaat puoli kirjahyllyllistä. Sarjakuvissahan mikä tahansa on mahdollista, mutta supersankarijutut tai hypertaiteelliset pläjäykset eivät ikinä ole ihmeemmin innostaneet, vaan suurin osa kokoelmastani on melko realistista ja ihmissuhdepainotteista tavaraa (minkäs ihminen tylsille mieltymyksilleen mahtaa).

Yksi parhaista ihmissuhdesarjakuvien tekijöistä on amerikkalainen Adrian Tomine (s. 1974). Tomine nousi vauhdilla suosikkieni joukkoon, kun löysin yhden hänen albuminsa kirpputorilta nelisen vuotta sitten. Selkeä piirrostyyli viehätti heti, samoin konstailemattomat mutta hivenen viistot tarinat ja perin inhimilliset henkilöt – päällisin puolin tavallisia ihmisiä, joista useimmilla on kuitenkin omat omituisuutensa.

Onnistunut kirppisostos poiki lisää rahanmenoa, ja pian huomasin haalineeni käsiini suunnilleen kaikki mahdolliset Tominet.

Tomine aloitti uransa 90-luvun alussa omakustanteisilla Optic Nerve -julkaisuilla, joita ilmestyi kaikkiaan seitsemän.

Ohuet pikkulehdet sisälsivät lyhyitä tarinoita, ja piirrosjälki oli vähän karkeampaa kuin mitä sittemmin totuttiin näkemään.

Näiden seitsemän minisarjakuva-albumin sisältö koottiin myöhemmin yksiin kansiin otsikolla 32 Stories (1998).

Vuonna 1995 Tominen otti siipiensä suojiin kanadalainen Drawn & Quarterly -kustantamo, joka ryhtyi julkaisemaan uutta, A4-kokoista albumisarjaa. Senkin nimeksi tuli Optic Nerve, ja numerointi alkoi uudestaan ykkösestä.

Optic Nerven numerot 1–4 sisälsivät kukin useita tarinoita, joista tehtiin myöhemmin koostejulkaisu Sleepwalk and Other Stories (1998). Numeroissa 5–8 oli jokaisessa vain yksi pidempi tarina, ja ne julkaistiin kirjana nimellä Summer Blonde (2002).

Ja tarinat sen kuin pitenivät. Optic Nerven numerot 9–11 sisälsivät kolmiosaisen kertomuksen amerikkalaisnuorukaisen parisuhdekiemuroista. Päähenkilön suonissa virtaa japanilaista verta, aivan kuin tekijällä itselläänkin, ja etniset eroavaisuudet ovatkin yksi tarinan tärkeimmistä teemoista. Koko kertomus ilmestyi samoissa kansissa vuonna 2007 nimellä Shortcomings, ja siitä tuli Tominen toistaiseksi menestyksekkäin julkaisu. (Ks. myös Hannan juttu aiheesta!)

Shortcomingsin jälkeen pääsin itsekin mukaan Tominen kelkkaan ja aloin odottaa innokkaasti seuraavaa julkaisua. Sitä saatiinkin sitten odotella melko pitkään, se nimittäin tuli vasta tämän vuoden alussa. Scenes from an Impending Marriage (tammikuu 2011) paljastaa omalta osaltaan, miksi julkaisutauko venyi: Adrianilla on riittänyt perhekiireitä.

Tämä häävalmisteluista kertova teos edustaa Tominea humoristisimmillaan. Viihdyttävä pikku kirjanen.

Eikä siinä vielä kaikki – myös Optic Nerve -sarja sai jatkoa neljän ja puolen vuoden jälkeen.

Optic Nerve 12 (syyskuu 2011) on paluu vanhaan ainakin siinä mielessä, että Tomine on siirtynyt takaisin lyhyemmän ilmaisun pariin. Ensimmäinen albumin kahdesta tarinasta on omalaatuinen kertomus puutarhurista, joka saa melkoisen kuningasajatuksen ja päättää yhdistää kasvien hoidon kuvanveistoon.

Tämä "Hortisculpture"-juttu oli minulle pienoinen pettymys, se täyttää yli puolet sivuista ja tuntuu turhan venytetyltä idean "nerokkuuteen" nähden. Onneksi toinen tarina "Amber Sweet" on perinteisempää ja toimivampaa Tominea. Nuori nainen joutuu hankaliin tilanteisiin, koska hänellä sattuu olemaan aikuisviihdealalla toimiva kaksoisolento.

Amberista jää paremmat fiilikset, ja kokonaisuuden nostaa vahvasti plussan puolelle viimeisen aukeaman itseironinen bonusjuttu. Alan muut tekijät tuottavat nykyään lähinnä hienoja paksuja sarjakuvaromaaneja, mutta Adrian aikoo edelleen julkaista ohuempia läystäkkeitä, joista tehdään sitten myöhemmin kokoomateoksia. Siitäkin huolimatta, että usko meinaa välillä loppua kesken...

Itse ainakin toivon, että Tomine pitää päänsä ja jatkaa valitsemallaan tiellä. Optic Nerve -lehdet ovat persoonallisia kokonaisuuksia, ja jokaisessa numerossa on kirjepalsta, jossa lukijat voivat sanoa sanottavansa – nimenomaan vanhanaikaisesti kirjeitse.

Sarjakuvien lisäksi Tomine on tehnyt monenlaisia kuvituksia, mm. levynkansia.

Näitä on koostettu julkaisuun Scrapbook: Uncollected Work 1990-2004, joka tarjoaa myös aimo valikoiman muualla julkaistuja Tomine-sarjakuvia sekä katsauksen miehen luonnoskirjaan. Ehdottoman suositeltava teos sekin.

Suomeksi Tominelta ei tietääkseni ole julkaistu mitään muuta kuin kaksi kaksisivuista juttua vuoden 1996 Suuri Kurpitsa -antologiassa. (Lisäys: Puhuin palturia, vuoden 1999 kokoelmassakin on näköjään peräti kuusisivuinen juttu! Onkohan niitä vielä muitakin?)

Jos olisin sarjakuvakustantaja, ryhtyisin heti korjaamaan tätä epäkohtaa. Kun esim. Daniel Clowesia on suomennettu jo kahden albumin verran, en näe mitään syytä, miksei Tominekin ansaitsisi samaa kohtelua.

Missä Tominen tuotantoon sitten pääsisi tutustumaan? Tampereen kirjastossa ei näytä olevan ainuttakaan teosta, Helsingissä ilmeisesti sentään jotain. Kirjakaupoistakaan näitä tuskin löytää, tuurilla ehkä jostain pääkaupungin erikoisliikkeistä. Tampereen ainoa tällä hetkellä julkisesti selailtavissa oleva Tomine-sarjakuva lienee yksi kappale tuota häävalmistelukirjaa, joka sijaitsee Bonuskirppiksen kolmannen käytävän sarjakuvapöydässä. Kyseisen pöydän ja sen ylläpitäjän Kreegah Bundolon kautta olen itsekin hankkinut useimmat Tomineni. Näitä ei siis kasva joka oksalla, mutta jos mielenkiinto heräsi, kannattaa ehdottomasti pitää silmät auki. Eihän sitä koskaan tiedä, missä aarteita voi tulla vastaan. (Ja noita kokoomajulkaisuja pitäisi toki saada ihan perusnettikaupoistakin, esim. AdLibrikseltä.)

Seitsemän vuoden kuuntelut

2011-11-15T16:22:00.003+02:00

Last.fm-profiilini täyttää tänään seitsemän vuotta. Sinä aikana olen ehtinyt kuunnella tietokoneella yhteensä 116518 musiikkikappaletta, useimmat niistä työpaikalla.

Seuraavassa viisikymmentä kuunnelluinta yhtyettä/artistia kappalemäärineen:

1. The Clientele 3354
2. Joy Division 2957
3. Galaxie 500 1903
4. The National 1569
5. Pixies 1262
6. The American Analog Set 1189
7. The Kingsbury Manx 1028
8. The Fall 912
8. Teenage Fanclub 912
10. Black Flag 889
11. Popsicle 878
12. The Radio Dept. 863
13. The Horrors 839
14. The House Of Love 820
15. Nirvana 816
16. The Verve 815
17. Suede 812
18. Nada Surf 808
19. Tindersticks 794
20. Interpol 767
21. The Church 739
22. The Field Mice 736
23. Codeine 708
24. Minor Threat 704
25. Manic Street Preachers 682
26. Ronderlin 651
27. Pavement 636
28. The Lemonheads 634
29. The Thermals 578
30. Kauko Röyhkä 560
31. Ride 555
32. Bad Religion 545
33. Slowdive 523
34. Editors 515
35. The Lucksmiths 513
36. Silverbullit 499
37. Granada 498
38. Stereolab 497
39. Magnapop 483
40. The Sound 482
41. Hole 480
42. The Feelies 462
43. Oasis 448
44. Geneva 446
45. The Boo Radleys 444
46. Secret Shine 438
47. Death Cab for Cutie 437
48. dEUS 427
49. Elbow 419
49. Echo & The Bunnymen 419

Tässä olisi ollut ainekset melko mojovaan soittolistaan ja armottomaan analysointiin, mutta annettakoon numeroiden tällä kertaa puhua puolestaan.

Kirjoja syksyn arkistosta

2011-11-09T16:51:00.003+02:00

Loput rästikirjat tulevat tässä.

SYYSKUU

Emer McCourt: Elvis, Jeesus ja minä
(Elvis, Jesus and Me, 2004, suom. Kristiina Savikurki 2005)
Pohjoisirlantilainen lapsuudenkuvaus alkoi lupaavasti ("Inhoan alkuja, mikä on vähän hankalaa, kun niihin kuitenkin törmää koko ajan"), mutta aloitus taisi lopulta jäädä kirjan parhaaksi anniksi. Sääli.

Helen Walsh: Go to Sleep (2011)
Walshin kaksi aiempaa kirjaa Brass (2005) ja Once Upon a Time in England (2008) (jotka on julkaistu suomeksi tyhmillä nimillä Lutka ja Englantilainen tragedia) olivat molemmat järisyttäviä lukuelämyksiä, varsinkin jälkimmäinen. Unettomasta yksinhuoltajaäidistä kertova uutuus ei tasokkuudestaan huolimatta tehnyt ihan yhtä suurta vaikutusta. Ehkä kirja olisi iskenyt kovempaa, jos kotona olisi parkuva vauva, mutta ne ajat ovat sentään jo kaukana takana päin. Hienosti Walsh joka tapauksessa kirjoittaa, pidän häntä edelleen yhtenä parhaista nuorista brittikirjailijoista.

Riikka Pulkkinen: Raja (2006)
Poimin Raja-pokkarin kirjaston kierrätyskärrystä joskus 3–4 vuotta sitten, mutta en millään jaksanut aloittaa lukemista ja lopulta suuressa viisaudessani kiikutin kirjan divariin. Pulkkinen niputtui mielessäni samaan kastiin Sofi Oksasen kanssa: "liian suosittu, ei mulle". Mutta nyt kun se Puhdistuskin tuli luettua, kynnys Pulkkiseen tutustumiseen madaltui huomattavasti. Kun vaimo vielä lainasi Rajan, luki sen ja suositteli, pakkohan siihen oli tarttua. Ja kyllä, pidin paljon. Totta tulee varmaan luettua lähiaikoina, vaikka ajatus uudesta painoksesta uusine loppuratkaisuineen hieman ärsyttääkin, kun omassa hyllyssä odottaa se vanhempi versio.

David Nicholls: Starter for Ten (2003)
One Dayn jälkeen oli tarkoitus lukea The Understudy, jonka olin jo tilannut itselleni, mutta sitten Tampereen paras divari (Lukulaari♥) ilahdutti ikihyviksi tarjoamalla tämän kirjan neljällä eurolla (tai siis käytännössä ilmaiseksi vaihdossa). Lisää kirjasta ja lukukokemuksesta täällä.

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen (2008)
Potter-suomentaja kertoo Potterien suomentamisesta. Zephyrin innostava juttu sai minut lainaamaan tämän, vaikken ollut lukenut ainuttakaan Potteria. Zephyr kyllä varoitteli, että tämän luettuani en ehkä voisi olla tutustumatta niihin, ja oikeassapa oli... Kapari-Jatta on suomentajien ehdotonta aatelia, joten ei ole mikään yllätys, että hän osaa kirjoittaa. Itsehän olen myös käännösalalla, mutta käännöstoimiston liukuhihnatyöläisenä. (Olen siis samalla alalla Kapari-Jatan kanssa vähän samaan tapaan kuin hampurilaisravintolan pihvinpaistaja on samalla alalla gourmetravintolan keittiömestarin kanssa.) Sain tästä kirjasta paljon niin kääntäjänä kuin lukijanakin, ja mikä tärkeintä, se usutti minut kirjaston Potter-hyllylle. Jouduin tosin käymään siellä parikin kertaa ennen kuin sain ekan osan lainaan, mutta se vaiva kannatti nähdä.

Astrid Lindgren: Kalle mestarietsivä
(Mästerdetektiven Blomkvist lever farligt, 1951, suom. Laila Järvinen 1953)
Toisessa Kalle-kirjassa tapahtuu kamalia: murha pikkukaupungissa! Poliisi on neuvoton, mutta onneksi mestarietsivä on valppaana. Jännäksi menee, ennen kuin tilanne ratkeaa.

LOKAKUU

F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby (1925)
Vanhempien hyllystä löytyi tällainen yllätyskirja, jonka rohkaistuin avaamaan yhden kaverin kehuttua sitä. Ja olipahan kyllä vallan erinomaista luettavaa. En muista koska olisin viimeksi lukenut näin vanhan kirjan, mutta lukiessa ikä ei yhtään painanut. Joitakin vanhoja sanoja lukuun ottamatta teksti tuntui ajattomalta, Fitzgeraldin kieli elää yhä. Tämän ja Revolutionary Roadin luettuani olen miettinyt, kannattaisiko vähitellen muuttaa suhtautumistani klassikoihin.

Johan Bargum: Kesäpoika
(Sommarpojken, 1984, suom. Rauno Ekholm 1984)
Syyskesän jälkeen halvalla haalimistani Bargumeista tuli ensimmäisenä luettua tämä kiinnostavimmalta vaikuttanut. Kirjoissa tuntuu olevan muutakin samaa kuin yhdyssanan toinen osa – merellisissä maisemissa liikutaan, muistot vaivaavat, aurinkoisiakin päiviä leimaa tumma pohjavire. Tämä kirja vahvisti näkemystäni Bargumista varteenotettavana kirjailijana. Huomasin juuri, että häneltä ilmestyy alkuvuodesta pitkästä aikaa uusi romaani, Syyspurjehdus (tai siis suomennos tulee silloin, tuosta HBL-lainauksesta päätellen alkuteos on jo ilmestynyt). Jännää.

Astrid Lindgren: Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä
(Kalle Blomkvist och Rasmus, 1953, suom. Laila Järvinen 1954)
Tämä taisi aikanaan olla suosikkini näistä, ja tarina tuntui vahvimmalta nyt uusintakierroksellakin. Kallen ja kumppanien seikkailu kidnappaajien jäljillä ja kynsissä vetää helposti vertoja esim. Blytonin parhaille tuotoksille.

David Nicholls: The Understudy (2005)
Kahden hienon Nichollsin jälkeen ajattelin vähän säästellä kolmatta, mutta enpä malttanut kauan (tästäkin lisää juttua täällä). Toivottavasti mies ei jää paistattelemaan suosiossaan vaan kirjoittaa pian lisää.

Enid Blyton: Seikkailujen joki
(The River of Adventure, 1959, suom. Riitta Wejberg 1979)
Tähän sopisi melkein samat sanat kuin kesällä lukemaani Seikkailujen sirkukseen. Paitsi että tämän muistin hyvin lukeneeni ennenkin. Nyt on koko sarja hyllyssä ja luettuna, ah.

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
(Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997, suom. Jaana Kapari 1998)
Ja niin minusta tuli Potter-fani 36-vuotiaana, hih. Onhan tämä vähän eri kaliiperia kuin nuo lapsuuden suosikkikirjasarjani, en yhtään ihmettele Harryn suosiota. Tästä kirjasta tehdyn elokuvan olin nähnyt joskus kymmenen vuotta sitten, mutta se ei pilannut jännitystä.

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
(Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998, suom. Jaana Kapari 1999)
Ja toinen heti perään... Ei oikeastaan harmita yhtään, että aloin lukea näitä vasta nyt, onpahan vielä paljon herkkuja jäljellä. Näitä kirjoja lienee turha yrittää kuvailla sen enempää, eivätköhän kaikki ole jo lukeneet ne?

J. P. Pulkkinen: Pieni kaistale maata (2011)
Tämän merkitsin kalenteriini luettuani jostain kehuvan arvostelun. Pari viikkoa myöhemmin näin kirjan divarissa, selailin ja vakuutuin heti. Konsepti on saman tapainen kuin Nick Hornbyn kirjassa 31 Songs (2003), mutta tässä on selvästi omaelämäkerrallisempi ote ja yksi biisi vähemmän. Nuoresta asti musiikkiin intohimoisesti suhtautunut Pulkkinen peilaa elämäänsä mm. David Bowien, Nick Draken, Sex Pistolsin, Joy Divisionin, Smithsin, Kate Bushin, Kauko Röyhkän ja Mamban(!) biisien kautta hienoin tuloksin. Kirjan luettuani kokosin soittolistan (kaikki biisit lukuun ottamatta viimeistä eli Beatlesin Come Togetheria), kuuntelin sen ja totesin, että kirja oli enemmän kuin musiikillisten osiensa summa. Pulkkinen soitti aikanaan bassoa Päät- ja Keba-yhtyeissä (joista kumpaankaan en ole vielä tutustunut) ja on tätä ennen kirjoittanut kolme tai neljä kirjaa, joita aion nyt kyllä katsella kirjastosta.

(Teknisten ongelmien takia jouduin jälleen turvautumaan tylsiin netistä poimittuihin kuviin. Jatkossa yritän taas panostaa omiin otoksiin.)

Tiedän mitä luin viime kesänä

2011-11-04T18:58:00.004+02:00

...ja kohta tiedätte tekin. Kuukausittaiset lukuraporttini tyssäsivät toukokuuhun, nyt yritän vähän paikkailla. Osa kirjoista vilahti jo kesän ostoksissa, mutta eivät läheskään kaikki.

KESÄKUU

Nämä kirjat tuli vielä kuvattua, vaikka juttu jäikin kirjoittamatta.

Enid Blyton: Seikkailujen sirkus
(The Circus of Adventure, 1952, suom. Riitta Wejberg 1979)
Huusin kirjan netistä, kun kyllästyin etsimään muualta. Luulin lukeneeni kaikki Seikkailut joskus 80-luvun puolivälissä, mutta tämä Tauri-Hessiaan sijoittuva seikkailu ei kyllä tuntunut yhtään tutulta. Taattua laatuahan se oli.

Peter J. Conradi: Iris Murdoch – A Life (2001)
Tätä yli 600-sivuista tiiliskiveä ehdin selailla kirjastossa monta kertaa, ennen kuin uskaltauduin lainaamaan. Lukeminen vaati pientä tsemppausta, Conradi oli tehnyt turhankin perusteellista jälkeä. Toki oli kiinnostavaa kuulla, keitä kaikkia tärkeitä ja hienoja ihmisiä Murdoch tunsi, mutta vähän vähempikin olisi riittänyt. Taisi mennä yli puolenvälin, ennen kuin päästiin Murdochin ensimmäisen kirjan julkaisuun asti. Lukukokemus oli siis kokonaisuutena hieman puuduttava, mutta paljon mielenkiintoistakin tuli opittua.

Johan Bargum: Syyskesä
(Sensommar, 1993, suom. Rauno Ekholm 1993)
Tunnelmallinen teos toimi mainiosti myös ennen juhannusta. En ollut kuullutkaan koko kirjailijasta, ennen kuin luin tämän jutun.

Joel Haahtela: Kaksi kertaa kadonnut
Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä
Joel Haahtela: Elena
Joel Haahtela: Perhoskerääjä
Joel Haahtela: Lumipäiväkirja
Joel Haahtela: Katoamispiste
Kesäkuun lopun Haahtela-maraton tuli käsiteltyä täällä. Kolmas lukukerta ja seitsemän kirjaa kymmenessä päivässä eivät olleet yhtään liikaa paatuneelle fanille.

HEINÄKUU

David Nicholls: One Day (2009)
Tämä kulki repussa kesäloman alkupuolella, mahtavaa luettavaa niin mökillä kuin Helsingin-reissullakin. (♥ David Nicholls ♥)

Hannu Väisänen: Apupata (2011)
Anopin suosikkikirja löytyi kirppikseltä ja tuli hotkaistua nopeasti. Hauska kirja, fiksu mies, pitäisi kai lukea romaanejakin.

Richard Yates: Revolutionary Road
(Revolutionary Road, 1961, suom. Markku Päkkilä 2008)
Kirppisostoksia tämäkin, jostain parin vuoden takaa. En ymmärrä miksen saanut luettua aiemmin, ehkä klassikkokammoni takia. Hieno kirja, täysin maineensa veroinen.

Iris Murdoch: An Accidental Man (1971)
Kesälomalla tartuin myös yhteen hyllyssä odottaneista Murdocheista, enkä sitten meinannut malttaa laskea kirjaa käsistäni, mökkireissullakin tuli valvottua myöhään sen parissa. Ehkä tuo yllä mainittu elämäkerta jotenkin sementoi Murdochin aseman suosikkikirjailijanani (siis heti Haahtelan jälkeen, vaikka eihän näitä kahta oikeastaan voi verrata millään tavalla). Tässä kirjassa oli tutut ihmissuhdekiemurat ja kaikki muukin kohdallaan.

Ian McEwan: Mustat koirat
(Black Dogs, 1992, suom. Leevi Lehto 1994)
Ei ollut parasta McEwania tämä, mutta ihan luettava.

Colm Tóibín: Brooklyn
(Brooklyn, 2009, suom. Kaijamari Sivill 2011)
Koukuttava tarina irlantilaistyttösestä, joka lähtee Amerikkaan töihin. Toíbín kuvaa 50-lukulaisen nuoren naisen elämää kiehtovasti ja uskottavasti.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija
(The Uncommon Reader, 2007, suom. Heikki Salojärvi 2008)
Taas yksi pieni helmi kirjaston "Kannattaa lukea" -hyllystä. Bennett kertoo hauskasti, millaisiin vaikeuksiin Englannin kuningashuone joutuu, kun kuningattaresta tulee lukutoukka.

Colm Tóibín: The Blackwater Lightship (1999)
Toíbínin vanhempi kirja on hieman synkempää kertomaa kolmen sukupolven naisista, joiden on pitkästä aikaa yritettävä tulla toimeen toistensa kanssa, kun perheenjäsen sairastuu. Ei silti ollenkaan ahdistava kirja, päinvastoin.

ELOKUU

Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)
Tämä sen sijaan oli ahdistava kirja, mutta hyvä kuitenkin, että tuli luettua (enpä olisi vielä viime vuonna uskonut).

Irvine Welsh: Glue (2001)
Inspiroiduin palaamaan tämän jo 10 vuotta sitten lukemani kirjan pariin, kun kulttuuriministeri nimesi sen (Liima-suomennoksen) suosikkikirjakseen. Neljän kaveruksen kasvutarina on Welsh-asteikolla vähän kesymmästä päästä, mutta ei jätkien elämästä värikkyyttä puutu. Hieno tarina kaiken kaikkiaan, ja taas sai huomata, kuinka lukuperspektiivi muuttuu ja kehittyy vanhetessa.

Petri Tamminen: Elämiä (1994)
Petri Tamminen: Miehen ikävä (1997)
Innostuin ottamaan Tammisenkin tuotannon uusintakierrokselle, kun kokoelmani täyttyi Piiloutujan maan myötä. Toistaiseksi en kuitenkaan ole päässyt näitä kahta ensimmäistä kirjaa pidemmälle. Aavistuksen vaisumpia tapauksia kuin myöhemmät kirjat, vaikkeivät toki huonoja nämäkään.

Iris Murdoch: The Sacred and Profane Love Machine (1974)
Kuten todettu, Murdoch on erikoistunut kierohkoon ihmissuhdekuvaukseen, ja tämäkin kirja on sitä itseään. Kaksoiselämää viettävän miehen kaksi elämää ajautuvat törmäyskurssille odottamattomin seurauksin. Tämän jälkeen hyllyssä on enää kaksi lukematonta Murdochia, ja puolisen tusinaa kirjaa on yhä hankkimatta. (Ei huvita vielä ajatella, miltä tuntuu sitten, kun kaikki on haalittu ja luettu.)

Kauko Röyhkä: Kreikkalainen salaatti (2011)
Kolme erilaista ihmistä matkustaa Kreikkaan, kukin omista syistään. Röyhkän uusin on hyvää viihdettä, ei sen enempää eikä vähempää.

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa
(Stille dager i Mixing Part, 2009, suom. Outi Menna 2011)
Pieni ja harmiton kirja, joka kirvoitti muutamat vaisuhkot naurut. Loe on pystynyt paljon parempaankin, mutta kyllä tämä sentään voittaa edellisen kirjan (Muleum).

Astrid Lindgren: Yksityisetsivä Kalle Blomkvist
(Mästerdetektiven Blomkvist 1946, suom. Laila Järvinen 1948)
En yhtään ihmettele, että tykkäsin näistä kirjoista lapsena, koska tykkään kovasti edelleen. Voisikin olla aika suositella näitä omalle pojalle – ja tytölle. Mestarietsiväkirjat ovat muistaakseni ainoita Lindgreneitä, jotka olen lukenut itse (Pepit ynnä muut meille luki äiti). Nyt kiinnostaisi lukea muitakin.

Kettu, Krauss, kaarat ja kirppis

2011-10-30T14:30:00.008+02:00

Oli synkkä ja syksyinen maanantaiaamu, kävelin lasten kanssa kohti koulua. Poika pysähtyi katsomaan pimeälle sivukadulle – ihan kuin siellä olisi vilahtanut kettu. Voi olla, sanoin, lehdessäkin oli juttua cityketuista ja... Juuri silloin pensasaidasta kuului karmaisevaa rääkynää ja eteemme syöksähti kaksi eläintä. Kettu riepotteli hampaissaan jotain isohkoa karvakasaa (oliko se kissa?), joka huusi henkensä hädässä. Riehuminen jatkui hetken, kunnes saalistaja huomasi turhan lähellä seisovan yleisön ja päästi irti. Rusakoksi osoittautunut "kissa" sai jalat alleen ja pomppi tiehensä, repolainen perääntyi pensasaitaan ja lähti sitten jolkottamaan toiseen suuntaan. Unohtumaton luontoelämys keskellä kaupunkia.

Kettu ei ehtinyt kuvaan, joten tuuraajana toimi susihukka. Nämä kaverukset ovat onneksi sopuisampaa sorttia, eikä suden kyllä kannata paljon isotellakaan noilla mittasuhteilla.

Dramaattisesti alkanut viikko meni muutenkin niin vauhdikkaasti, etten ehtinyt lukea juuri mitään. Tästäkin kirjasta olen lukenut vasta ensimmäisen neljänneksen, vaikka se vetää kovasti puoleensa:

Enpä olisi tätäkään osannut kirjastosta erikseen etsiä, henkilökunta ansaitsee taas kiitokset esillepanosta. Helmikuussa lukemani Rakkauden historia on edelleen niin vahvasti muistissa, että Nicole Kraussin uusin kirja Great House (2010) siirtyi hyllystä käteeni ajatusta nopeammin. Olen tosiaan päässyt vasta sivulle 75, mutta ainakin kirjan alku oli oudon lumoava. Kirjailijan ja hänen kirjoituspöytänsä tarina vei heti mennessään, en oikein osaa edes sanoa miksi. Toiseen lukuun päästyäni petyin, kun siellä olikin jotain aivan muuta. Ehdin jo pelästyä, onko tämä sittenkin novellikokoelma tms., mutta ilmeisesti kyse on toisiinsa kietoutuvista tarinoista, tai niin ainakin toivon... Kahden virkkeen pituinen takakansiteksti ei paljon kerro, enkä viitsi lukea sisäliepeitä liiallisten paljastusten pelossa.
(Yleensäkin haluan tietää kirjoista mahdollisimman vähän ennen lukemista. Hieman hankalaa joskus, kun pitäisi kuitenkin tietää sen verran, että mielenkiinto herää.)

Tällä viikolla aikaa kului normaalikuvioiden lisäksi pojan syntymäpäivien valmisteluun ja juhlintaan. Nyt kekkerit ovat onnellisesti ohi ja uusi autorata kovassa käytössä.

Oikeista formuloista isi ei tykkää, mutta näillä ajelee ilokseen.

Eniten aikaa on kuitenkin vienyt kirpputoriprojekti.

Nyt kirppiksellä on monta laatikollista levyhyllynkumouksen jämälevyjä, pari pinoa kirjoja, jonkin verran lastenvaatteita ja kokoelma sekalaista sälää. Myynti jatkuu isänpäivään asti ja valikoima täydentyy lähes päivittäin. Levyt alkavat jo kaikki olla siellä, mutta muuten on luvassa vielä paljon lisää kamaa. Tampereen Bonuskirppis, pöytä 14, tervetuloa/-menoa!

Vaihteeksi uutuuslevy: The War on Drugs

2011-10-25T16:49:00.002+03:00

Bob Dylan goes shoegaze? Niin joku sanoi, enkä välttämättä tyrmäisi vertausta.

The War on Drugs – Slave Ambient
(Secretly Canadian 2011)

Nuorehko amerikkalaisyhtye The War on Drugs oli mennyt minulta ohi, ennen kuin kuulin Baby Missiles -kappaleen tänä aamuna Facebookin Levyraadissa. Vastustamattomasti rullaava biisi sai minut etsimään heti lisää Spotifysta, ja sieltähän löytyi tämä elokuussa ilmestynyt albumi.

Levy on kevyt, rento, lämmin, soljuva, huumaavakin. Varmasti toimisi hienosti kesäisellä maaseudulla ajellessa, vaikken autoilusta välitäkään. Tästä "kosmisesta americanasta" tulee mieleen eräs kadonnut pikkuklassikko, Mazarinin A Tall-Tale Storyline (2001). Muutama kappale voisi olla suoraan Kurt Vilen mainiolta maaliskuiselta Smoke Ring for My Halo -levyltä, eikä ihme, sillä Vile oli aiemmin mukana bändissä.

Ekalla kuuntelulla olin ihan että jee, vuoden paras levy. Tokalla kuuntelulla aloin suunnitella, mitä ylisanoja käyttäisin tässä jutussa. Mutta sitten menin kuuntelemaan levyn vielä kolmatta kertaa melkein peräkkäin ja aloin epäillä, onko se sittenkään niin ihmeellinen. No, pitänee vain vähän hillitä tahtia, ilmeisen houkuttavaa ja koukuttavaa kuunneltavaa tämä kumminkin on.

Ei tässä muuta, halusin vain vaihteen vuoksi esitellä uudemmanpuoleisen levyn, kun tuo Gay Dad -juttukaan ei näytä herättävän kiinnostusta (höh!).

Kadonneet aarteet: Gay Dad

2011-10-24T05:25:00.013+03:00

Joskus voi käydä niinkin, että herää keskellä yötä kokien pakottavaa tarvetta kirjoittaa vanhasta suosikkilevystä.

Gay Dad – Leisure Noise
(London 1999)

Gay Dad sai uralleen lentävän lähdön. Pari menevää singleä ja aiemmin popjournalistina toimineen nokkamiehen Cliff Jonesin rempseät lausunnot nostivat bändin brittirockin pelastajaksi jo ennen kuin albumista oli tietoakaan. Kuten usein käy, hypekupla puhkesi pian ja markkinoiden vastareaktio oli tyly. Esikoisalbumi tuomittiin pettymykseksi, ja parin vuoden päästä julkaistu seuraaja päätyi suoraan levyjen hautausmaalle.

Mutta se Leisure Noise: levy ilmestyi kesäkuussa 1999, ja ostin sen kuukautta myöhemmin hämeenlinnalaisesta divarista 65 markalla. Gay Dad oli imenyt vaikutteita eri puolilta rockhistoriaa glamista krautrockiin ja sulauttanut ne kevyen psykedeeliseksi moderniksi kitararockiksi, joka kuulosti vain bändiltä itseltään.

Tämä on yksi niistä lopulta melko harvoista levyistä, joilta muistan jokaisen biisin jo ennen kuuntelua. Haikeankaunis Dimstar, riehakas Joy!, sielukas Oh Jim, sydämeenkäyvä My Son Mystic, viipyilevä Black Ghost... Eikä taso yhtään putoa levyn jälkipuoliskolla. Kahdentoista vuoden ja lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen minun on mahdotonta muistaa tai kuvitella, miltä levy kuulostaa tuorein korvin. Ehkä joku voisi ystävällisesti kokeilla ja kertoa?

"Nineteen ninety-nine, it's the end of modern time..." Vuonna 1999 elämässäni tapahtui paljon: muutin Tampereelle, aloitin työt käännöstoimistossa, äkkiä oli varaa ostaa enemmän levyjä ja Select-lehden jokainen irtonumero. Vuoden monista hienoista levyistä päällimmäiseksi mieleeni jäi Leisure Noise. Se oli viimeinen levy, jonka kuuntelin ennen millenniumjuhliin lähtöä. Maailmanloppu ei tullut, Y2K ei tappanut, mutta jos niin olisi sittenkin käynyt, olisinpahan ainakin viime töikseni kuunnellut hyvää musiikkia. Neljä ja puoli tähteä.

-----

Yritän tässä herätellä henkiin blogin alkuaikoina käynnistämääni julkaisusarjaa minulle tärkeistä levyistä, jotka ovat painuneet unholaan. (Nimi oli aluksi Kätketyt aarteet, mutta päätin muuttaa sen, koska ei kai kukaan näitä ole tarkoituksellisesti sinne unholaan painanut, eihän?)
Sarjan aiemmat osat:

II The Wannadies
I Subaqwa ja Whipping Boy

♥ David Nicholls ♥

2011-10-19T16:00:00.001+03:00

David Nicholls (s. 1966) on englantilainen kirjailija ja käsikirjoittaja. Hänen uusin romaaninsa lienee kaikille kirjablogien lukijoille tuttu, mutta minäpä yllätän esittelemällä myös vanhemmat teokset.

Starter for Ten (2003) sijoittuu 80-luvun puoliväliin. Pääosassa on yliopisto-opintojaan aloitteleva Brian Jackson, jolla ei ole helppoa: isä on kuollut eikä tyttöystävääkään ole. Ainoat kaverit ovat kaksi kotikaupunkiin jäävää jätkää, joilta ei juuri heru tukea orastavalle akateemiselle uralle. Uudet kämppiksetkin ovat vähän epämiellyttäviä. Lukuvuoden avajaisbileissä Brian yrittää jutella kahdelle tytölle, joista toinen on outo tapaus, toinen taas saavuttamaton kaunotar. Olisiko paikka yliopiston tv-visailujoukkueessa tie kaunottaren sydämeen?

The Understudy (2005) kertoo kolmikymppisestä Stephen C. McQueenistä, joka ei millään pääse eteenpäin näyttelijän urallaan – hän tuntuu kelpaavan esittämään vain ohikulkijoita, ruumiita tai oravia. Samaan aikaan toisaalla Josh Harper niittää mainetta ja kunniaa enemmän kuin kohtuullisesti. Miesten polut kohtaavat Joshin tähdittämässä teatteriproduktiossa, johon Stephen on päässyt varamieheksi. Ainoa ongelma on, että Josh ei koskaan ole sairaana tai muutenkaan estynyt, joten Stephen ei saa suurta tilaisuuttaan. Vai saako sittenkin?

One Day (2009), suomeksi Sinä päivänä (2011), on tosiaan käsitelty jo niin monessa paikassa, että jätän sen juonen referoimatta tilan säästämiseksi. Toteanpahan vain, että Dexterin ja Emman tarina viihdytti ja kosketti minuakin kovasti. Kirpeää lisämakua lukemiseen tuli siitä, että kaikista vuoden päivistä Nicholls on sattunut valitsemaan juuri heinäkuun viidennentoista, joka on elämäni synkimmän tapahtuman vuosipäivä. Jos minulta kysytään, kirja on kaikki kehunsa ansainnut.

Mutta tämän kirjoituksen pointin piti olla se, että kaksi aiempaa kirjaa eivät mielestäni yhtään kalpene kolmannen rinnalla. One Day -fanien kannattaa siis ehdottomasti tutustua niihinkin, harvinaisen hauskaa ja luontevaa luettavaa kaikki. Nicholls on yksi monista Nick Hornbyyn verratuista brittikirjailijoista, mutta tässä tapauksessa ei ole yhtään liioiteltua sanoa, että Hornbylle on vihdoin löytynyt todellinen haastaja. Ties mihin Nicholls vielä yltääkään, jos jatkaa samaan malliin. Seuraavaa kirjaa odotellessa...

Kirjat ovat suht kevyttä luettavaa englanniksikin (ja anglofiilien kannattaa toki lukea ne alkukielisinä), mutta The Understudy on kai ilmestymässä suomeksi ensi vuonna, ja uskoisin Starter for Tenin saavan saman käsittelyn jossain vaiheessa. Viimeksi mainitusta on tehty myös elokuva, kuten One Daystakin ihan hiljattain, mutta molemmissa tapauksissa kannattanee lukea kirja ensin.

-----

P.S. En viitsi (vielä) tehdä yhdettätoista Joel Haahtela -aiheista postausta, joten kerron vain tässä samalla, että Aamulehden eilisen kulttuuriliitteen mukaan Haahtelan seuraavan kirjan nimi on Traumbach. En tiedä mihin tuo viittaa, mutta kirjaimellinen merkitys on kaiketi "unipuro". Jännää! Kirjan pitäisi siis ilmestyä tammikuussa, enkä oikeastaan haluaisi kuulla siitä etukäteen enää muuta kuin tarkan julkaisupäivän, että tiedän sitten mennä kolkuttelemaan kirjakaupan ovelle.

Top 3

2011-10-04T09:00:00.003+03:00

Divarikirjoista löytyneet töherrykset:
1. "Ei kannata tuhlata lukuaikaa tällaiseen höpö-löpötekstiin!" (Nick Hornby: Uskollinen äänentoisto)
2. "'Työnteko on juopottelevien luokkien kirous' – Oscar Wilde" (Roddy Doyle: The Barrytown Trilogy)
3. "maitoa, leipää, suikale lihaa, sipuli, kermaa, kalaa, yllätyksiä" (Irvine Welsh: Ecstasy [tätä ei sentään ollut töherretty itse kirjaan, vaan kantta oli käytetty kirjoitusalustana])

Nick Hornbyn romaanit:
1. High Fidelity
2. About a Boy
3. Juliet, Naked

Skeitti-idolit:
1. Natas Kaupas
2. Matt Hensley
3. Pat Duffy

Suosikkibändit 18-vuotiaana:
1. Pixies
2. Nirvana
3. Bad Religion

Tuoreet kirjailijatuttavuudet:
1. David Nicholls
2. Colm Tóibín
3. Tim Thornton

Nössömieslaulajat:
1. Dean Wareham (Galaxie 500)
2. Alasdair MacLean (The Clientele)
3. Bobby Wratten (The Field Mice)

Kirjailijat joilta olen lukenut yli 10 kirjaa:
1. Iris Murdoch
2. John Irving
3. Nick Hornby

Viimeaikaiset ostokset:
1. Hot Wheels Elimination 4-2-1 -autorata (tosi addiktoiva)
2. Villin Pohjolan kolmoskausi (6 dvd:tä, 23 jaksoa, vasta 3 katsottu)
3. Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä – Parempaa elämää (taattua laatua)

Työtahdin ylläpitäjät:
1. Black Flag
2. Minor Threat
3. vanha Idlewild

Pitkään vältellyt, vihdoin luetut kirjat:
1. Riikka Pulkkinen: Raja (loistava)
2. Richard Yates: Revolutionary Road (hieno)
3. Sofi Oksanen: Puhdistus (ihan hyvä, mutta en edelleenkään ymmärrä suosiota)

Voittajat astuvat kohdevaloon

2011-09-04T13:45:00.002+03:00

Haahtela-arvontani keräsi huimat 28 osallistujaa. Suuret kiitokset kaikille! Oli todella mielenkiintoista lukea kokemuksianne ja näkemyksiänne aiheesta. Lisäksi löysin arvonnan ansiosta monta lupaavan näköistä blogia, joihin en ollut aiemmin törmännyt.

Nyt voittajat ovat selvillä. Jokaisen nimen nosti kulhosta eri käsi, sillä onnettarina toimivat kaikki perheenjäseneni (kissaa lukuun ottamatta).

Kaksi kertaa kadonnut -romaanin saa ... Mervi!

Naiset katsovat vastavaloon -pokkarin uusi omistaja on ... Kaisa!

Katoamispiste-kirjan voittaja on ... pihi nainen!

Ja koska eilen divarin ohi kävellessäni (tai siis yrittäessäni kävellä ohi...) satuin huomaamaan, että poistolaatikossa lojui taas yksi Naiset katsovat vastavaloon, päätin ottaa sen mukaan arvontaan bonuspalkinnoksi. Viimeinen voittaja on ... Zephyr!

Onnittelut voittajille, otan teihin yhteyttä henkilökohtaisesti. Ja kaikille muille toivotan parempaa onnea ensi kerralla! Varmasti järjestän arvontoja toistekin, tämä oli niin mukavaa.

Kirjahamsterin kesä

2011-08-28T18:14:00.003+03:00

Eilen Akateemisessa päätin kerrankin ostaa haluamani kirjat heti sen sijaan, että tilaisin ne jostain vähän halvemmalla tai yrittäisin metsästää käytettynä.

Erlend Loe on pitkäaikainen suosikkini, jonka uutuuskirja pääsi yllättämään. Kuulin vasta maanantaina Karoliinalta, että sellainen on tulossa. Kansihan ei ole kovin kaunis, mutta uskon tykästyväni sisältöön. Kirja pomppasi lukujärjestyksessäni heti seuraavaksi (tällä hetkellä menossa Kauko Röyhkän ihan mainion oloinen Kreikkalainen salaatti, jonka löysin yllätyksekseni kirjastosta aivan tuoreeltaan).

Colm Tóibín tuli tutuksi viime kuussa ensimmäisen suomennetun teoksensa Brooklynin myötä. Tykkäsin siitä niin paljon, että lainasin saman tien vähän vanhemman kirjan The Blackwater Lightship, joka oli myös erittäin hyvä. Taas löytyi yksi kirjailija, jolta haluan lukea kaiken.

Edullisempiakin kirjoja tuli hankittua kesän aikana vähintäänkin riittävästi... Heinäkuisen Helsingin-reissun huokein löytöpaikka oli Senaatintorin Antikvariaatti (Sofiankatu 8), jonka hinnoittelu suorastaan hämmensi. Esimerkiksi nämä kaikki kirjat maksoivat 1 €/kpl:

Suomenruotsalainen Johan Bargum on niin ikään tuore tuttavuus minulle. Maria herätti kiinnostukseni Syyskesä-romaaniin, joka vakuutti siinä määrin, ettei noita euron ostoksia tarvinnut kauan miettiä. Alarivilläkin on aika hyvää kamaa hintaansa nähden. Divarin hyllyyn jäi taannoisella käynnilläni vaikka mitä herkkuja, esim. Juha Itkosen hyväkuntoinen kovakantinen esikoisromaani, joka olisi maksanut "peräti" kaksi euroa. Suosittelen siis piipahtamaan Sofiankadulla, kun seuraavan kerran liikutte siellä päin, mutta kannattaa ottaa iso kassi mukaan!

Ja löytyi sieltä Helsingistä vähän muutakin:

Murdoch-hyllyni sai hyvää täydennystä, mutta vielä puuttuu useita kirjoja. :)

Toisen kirjaostosmatkan kohteena oli Sastamala.

Vanhan kirjallisuuden päivät olivat minulle uusi kokemus. Olin kuullut varoittelua väkimäärästä ja hintatasosta. Väkeä ei ollut mitenkään liikaa, mutta hinnat olivat tosiaan aika yläkanttiin. Mukaani tarttui lopulta vain kaksi kirjaa: Leikkiä ja ajanvietettä sekä Silvia. Edullisemmaksi paikaksi osoittautui Tyrvään kirjakaupan kuuluisa Kirjakellari, josta ylärivin kirjat (n. 5 €/kpl) ovat kotoisin. Mustat koirat oli ilmeisesti ollut siellä aika pitkään, koska kannessa komeili vielä markkahintalappukin (hyllyyn jäi muuten vielä toinen kappale samaa kirjaa).

Alarivin reunimmaiset kirjat eivät ole Sastamalasta vaan "ku sai halvalla" -hankintoja ihan lähikirppikseltä. Muleum ja Naisen talloma eivät kumpikaan ole ihan Loen parhaimmistoa, mutta sainpahan nyt kokoelman täyteen.

Keräilijäminäni ilahtui suuresti myös tästä:

Piiloutujan maa ehti melko pitkään olla ainoa hyllystäni puuttuva Petri Tammisen kirja, vaan eipä ole enää, kun sain sen huuto.netistä 1,50 eurolla. Huomasin vasta nyt, että kirjan kansi ja pitkään käyttämäni kirjanmerkki ovat kuin kaksi marjaa.

Ylempänä mainittu Bargum ei ole ainoa suomenruotsalainen, jonka tuotantoa olen hamstrannut tänä kesänä. Seuraavat kirjat päätyivät hyllyyni sen jälkeen, kun satuin näkemään FST:ltä Christer Kihlman -dokumentin.

Olin merkinnyt Kihlmanin nimen muistiin jo viime talvena käytyäni mielenkiintoisen keskustelun erään divarinpitäjän kanssa, mutta vasta kesäkuun alussa näkemäni dokumentti sai minut kiinnostumaan toden teolla. 81-vuotias Kihlman vaikuttaa kiehtovalta ja ristiriitaiselta hahmolta. Vasemmalla on hänen ensimmäinen romaaninsa (1961), keskimmäinen (1976) lienee se mestariteos ja oikeanpuoleinen (1987) on suunnilleen viimeinen, jonka hän on saanut aikaiseksi. Nämäkin löytyivät lähikirppikseltä, yhteensä 2,25 €. Taidan aloittaa ensimmäisestä.

Niin joo, tuli Akateemisesta ostettua yksi kirja aiemminkin kesällä, kun piti hyödyntää 20 %:n pokkariale. Kuvassa vasemmalla:

David Nichollsin One Day (ja sen tuore suomennos Sinä päivänä) on kerännyt runsaasti suitsutusta, eikä suotta. Hienoa ja yllättävänkin koskettavaa kesälukemista. Aiempi romaani The Understudy ilmestyy kai suomeksi ensi vuonna, mutta en jäänyt odottelemaan sitä vaan tilasin originaalin netistä.

Eikä siinä vielä kaikki! Kirppiksiltä on kesän aikana löytynyt myös seuraavaa:

Vähän sivistysaukkojen paikkailua, pari kehuttua uutta tuttavuutta ja jokunen kestosuosikki. Varsinkin Astrid Lindgrenin mestarietsivätarinoihin palan halusta päästä käsiksi, ne tekivät suuren vaikutuksen joskus 80-luvun puolivälissä.

Tulipa taas ylipitkä juttu, mutta nyt kävi näin. Tässä oli tosiaan kolmen kuukauden ostokset, mutta silti, olihan niitä aika paljon. Haaveilen koko seinän kokoisesta kirjahyllystä... Loppukevennykseksi vielä Eetu-kissa sekä kolme kirjaston kierrätyshyllystä ihan ilmaiseksi löytynyttä opusta:

Nyt voisi vaikka mennä lukemaan.

Aina ei tarvita sanoja

2011-08-25T16:29:00.000+03:00

Instrumental Patients (10 kpl, 46 min)

Ambulance LTD – Yoga Means Union (2004)
The American Analog Set – Using the Hope Diamond as a Doorstop (1997)
Röyksopp – Eple (2001)
The Breeders – Flipside (1993)
Pixies – Velvety Instrumental Version (1990)
Galaxie 500 – Instrumental (1988)
Suede – Diesel (1992?)
Underworld – Rez (1994)
Seefeel – Climactic Phase 3 (1993)
Tindersticks – Piano Music (2010)

Muita hyviä instrumentaaleja?

Haahtela-maraton ja -arvonta

2011-08-21T14:06:00.002+03:00

Kuka: Joel Haahtela, vuonna 1972 syntynyt kirjailija ja lääkäri.

Mitä: Kirjoittanut seitsemän kirjaa, joista pitävät monet herkät naiset – ja minä.

Häh: Haahtela on ollut viime aikoina esillä useassa kirjablogissa. Itse olen kirjoittanut hänestä moneen otteeseen ja kirjoitan luultavasti jatkossakin. Haahtela on ollut suosikkikirjailijani kolmen vuoden ajan, ja kesäkuussa luin hänen koko tuotantonsa kolmatta kertaa. Nyt yritän kirjoittaa pienimuotoisen yhteenvedon Haahtelan kirjoista ja suhteestani niihin.

Kaksi kertaa kadonnut (1999)
Nuori nainen saa lahjaksi käytetyn kameran, jonka sisään edellinen omistaja on unohtanut puoliksi kuvatun filmin. Tästä alkaa tapahtumasarja, joka saa vähitellen dekkarimaisia piirteitä. Esikoisromaani eroaa Haahtelan myöhemmästä tuotannosta monella tapaa: päähenkilö on nainen, mukana on lakonista huumoria ja tuliaseita (hui!). Toisaalta tutut aiheetkin ovat jo läsnä – sattuma (kohtalo?) ohjaa tapahtumien kulkua ja keskeisessä roolissa on etsiminen.

Ensimmäisellä lukukerralla tämä kirja tuntui muita heikommalta, mutta sittemmin olen alkanut arvostaa sitä enemmän. Kielessä on kyllä joitain kummallisia kömpelyyksiä, oikoluku näyttää paikoin pettäneen, mutta se on lopulta sivuseikka, kun kerronta vie mukanaan.

Naiset katsovat vastavaloon (2000)
Myös toisessa kirjassa varsinainen päähenkilö on nainen, Lilian. Vastanaineet Lilian ja Klaus muuttavat kaupungista merenrantaan. Naapureiksi ilmaantuu toinen nuoripari, mystiset Emma ja Jimi, ja nelikon välille kehittyy pian erinäisiä jännitteitä.

Omalla kohdallani kaikki alkoi tästä kirjasta. Vaimo oli ostanut kirpputorilta pokkarin (kiitos vaan!), joka ehti lojua hyllyssä melko pitkään, ennen kuin satuin valitsemaan sen junalukemiseksi heinäkuussa 2008. Hahmot herättivät heti mielenkiintoni ja Haahtelan eteerinen tyyli huumasi, määränpää unohtui ja vietin pari tuntia muissa maailmoissa. Olin löytänyt uuden suosikkikirjailijan, ei epäilystäkään. En tiedä, onko tämä ihan Haahtelan paras kirja, mutta minulle se tulee varmaan aina olemaan tärkein, koska ilman sitä en välttämättä olisi ikinä lukenut muitakaan.

Tule risteykseen seitsemältä (2002)
Kolmannesta romaanistaan lähtien Haahtela on käyttänyt miespuolista minäkertojaa. Tämän Portugaliin sijoittuvan tarinan keskiössä on ryhmä nuorehkoja fadomuusikoita. Yhtyeen matka vie pieneen merenrantakylään, josta kaksi heistä on kotoisin. Varsinkin päähenkilöllä Augustolla on selviteltävää menneisyytensä kanssa.

Näillä tuulisilla rannoilla Haahtela on kaikkein runollisimmillaan, ja kirja onkin yksi hänen kirkkaimmista helmistään. Sitä tuntuvat arvostavan muutkin – tämä on ainoa Haahtelan kirja, jonka olen nähnyt divarissa vain kerran.

Elena (2003)
Mies näkee puistossa naisen, josta muodostuu hänelle pakkomielle. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä, miltä ensin näyttää. Ensimmäisen Finlandia-ehdokkuuden Haahtelalle tuonut Elena on pienoisromaani eli hieman ohuempi kuin muut kirjat (jotka nekään eivät tosiaan ole mitään tiiliskiviä, enimmillään parisataa sivua).

Tämä kirja on ilmeisesti monen Haahtela-fanin suosikki. Vaikka itselleni jäikin ensilukemalla lievä "tässäkö tämä nyt oli" -tunne, sen jälkeen olen tykästynyt kerta kerralta enemmän. Haahtelan kirjoissa onkin se(kin) hyvä puoli, että ne eivät lukemalla kulu. Ei haittaa, vaikka tarinan käänteet muistaisikin etukäteen, sillä näissä kirjoissa tärkeintä ei ole juoni vaan tunnelma, eivät suuret julistukset vaan pienet vaivihkaiset viisaudet.

Perhoskerääjä (2006)
Joku sanoi, että Haahtelan kolmessa uusimmassa kirjassa on kaikissa sama kaava: mies etsii naista ympäri Eurooppaa. Tottahan tuo on, paitsi että tässä kirjassa ei etsitä naista vaan miestä. Suomalainen mies saa yllättävän perinnön Henri Ruzickalta, josta ei muista koskaan kuulleensakaan. Kuka Henri oli, mikä hänet toi Saksasta Suomeen ja miksi hän jätti omaisuutensa tuntemattomalle? Perhoskerääjän jäljet johtavat kohti etelää ja menneisyyttä, joka herättää lisää kysymyksiä mutta tuo lopulta myös muutaman vastauksen.

Tämäkin kirja vain paranee toiston myötä, ja kolmannen kerran jälkeen olen valmis nostamaan sen suurimpien suosikkieni joukkoon. Haahtelan tyyli on hioutunut huippuunsa, tarina pitää otteessaan ja lopetus on komeudessaan vailla vertaa, hengästyttävä koko sivun mittainen virke.

Lumipäiväkirja (2008)
Helsinkiläinen professori lukee lehdestä, että hänen nuoruudenrakastettunsa, sittemmin terrorismista tuomittu saksalaisnainen on vapautunut vankilasta. Professori joutuu muistojensa valtaan ja löytää ennen pitkää itsensä niiden alkulähteiltä. Kuten Perhoskerääjässä, tässäkin päähenkilön elämäntilanne on epävarma, ja matka menneisyyteen saattaa auttaa oman parisuhteen solmujen selvittämisessä.

Lumipäiväkirja on perushyvää Haahtelaa; kokonaisuutena ei mielestäni ihan Perhoskerääjän tasoa, mutta nautinnollista luettavaa kuitenkin.

Katoamispiste (2010)
Haahtelan tuorein teos sekoittaa fiktioon faktaakin. Perusasetelma on tosiaan samankaltainen kuin kahdessa edellisessä kirjassa, mutta tällä kertaa keskipisteessä on todellinen henkilö, tulipalossa kuollut kirjailija Raija Siekkinen. Päähenkilö, joka sattuu Haahtelan tapaan olemaan lääkäri ja Otavan julkaisema kirjailija, törmää kadulla ranskalaiseen naiseen, joka on saapunut Suomeen etsimään kadonnutta miestään. Johtolankoja ei ole paljon, mutta lopulta ne tuntuvat kaikki liittyvän Siekkiseen. Tällä kirjalla Haahtela ansaitsi toisen Finlandia-ehdokkuutensa ja toi Siekkiselle ainakin jonkin verran uusia lukijoita.

Katoamispiste oli ensimmäinen Haahtelan kirja, jonka julkaisua odotin kieli pitkällä, jonka ostin ja luin heti julkaisupäivänä ja johon kävin hakemassa vielä omistuskirjoituksenkin. Kirja oli elämys jo näistäkin syistä, ja ikimuistoisen siitä teki huikean hieno sisältö.

Vaikka kuinka hehkuttaisin, sanani eivät tee oikeutta Haahtelan kirjoille eivätkä sille, kuinka suuren vaikutuksen ne ovat minuun tehneet. Jos pidät kauniista, arvoituksellisista kirjoista etkä ole vielä tutustunut Haahtelaan, kannattaa kokeilla.

Mutta enköhän ole jo höpissyt enemmän kuin tarpeeksi.
Arvonnan aika!

Palkintoina on kolme kirjaa, yksi kullekin onnekkaalle:
– Kaksi kertaa kadonnut
– Naiset katsovat vastavaloon (pokkari)
– Katoamispiste

Voit osallistua arvontaan jättämällä kommentin ja kertomalla lyhyesti omasta Haahtela-suhteestasi, jos sellaista on. Kerro myös, mistä palkinno(i)sta olet kiinnostunut. Saat ylimääräisen arvan, jos mainostat tätä arvontaa omassa blogissasi. Osallistumisaikaa on kaksi viikkoa, eli palkinnot arvotaan sunnuntaina 4.9. Kiitos!

P.S. Luotettavan oloiset pikkulinnut lauloivat, että Haahtelan seuraava kirja ilmestyisi tammikuussa. JEE!

Avaruusrokin klassikko: Coo

2011-08-04T16:27:00.001+03:00

Väite: Kaikkien aikojen paras suomalainen shoegaze-/spacerock-yhtye on Tampereella 90-luvun loppupuolella vaikuttanut Coo.

Todiste: Heavenly Blue -cdep (Tangerine Records 1996)

Heavenly Blue ottaa Blurin Chemical Worldista ja Kentin Blåjeansista tutun kitarakuvion ja laukaisee sen kiertoradalle.

Ultramariner on kohtalokkaan viipyilevä tunnelmapala varhaisen Verven hengessä.

Fiat 600 surisee ja rokkaa armottomasti.

Planet Something käärii homman kauniiseen pakettiin rumpukoneen tahdissa.

Koko ep sekä muutama mainio demobiisi ladattavissa täältä. Sääli että demot eivät koskaan johtaneet mihinkään. Toisaalta bändi lupasi aikanaan julkaista albumin, ennen kuin jäsenet täyttävät 50, joten armonaikaa on vielä pitkälti toistakymmentä vuotta.

(Kuten huomaatte, päädyin tähän "paluu häntä koipien välissä" -vaihtoehtoon. Seuraavan kerran, kun tekee mieli lopettaa blogi, lupaan olla hiljaa.)

Katoamispisteessä

2011-07-12T19:33:00.003+03:00

Huomasin taannoin, että Joel Haahtelan kolmen ensimmäisen kirjan nimissä on kolme sanaa, neljännellä on naisen nimi ja kolmen viimeisimmän nimet ovat yhdyssanoja. Vanhin kirja on Kaksi kertaa kadonnut, uusin Katoamispiste. Tässä on tiettyä symmetriaa. Toivottavasti se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kirjoja tulisi enempää.

Vaikka kyllähän Haahtelan tähänastisillakin kirjoilla elää aika pitkään. Kesäloman alkajaisiksi luin koko tuotannon kolmanteen kertaan, seitsemän kirjaa kymmenessä päivässä. En kyllästy niihin ikinä.

Kun yritin kirjoittaa näistä kirjoista jotain, siitä ei tullutkaan mitään.
EDIT: Myöhemmin onnistui.

(Aloin taas kerran miettiä, onko tässä blogin pitämisessä mitään järkeä, koska se ei oikeastaan ole ollut kivaa enää aikoihin. Blogi kummittelee mielessäni jatkuvasti. Käytän älyttömästi energiaa ja rajallista aivokapasiteettiani suunnitellessani juttuja, joita en kuitenkaan koskaan kirjoita. Olisi niin paljon helpompaa panna piste koko touhulle.

En uskalla lopettaa blogia, mutta ajattelin jäädä määrittelemättömän pituiselle tauolle. Ehkä löydän ilon jossain vaiheessa uudestaan, jos onnistun unohtamaan koko roskan hetkeksi. Ehkä palaan ensi kuussa häntä koipien välissä, ehkä ette kuule minusta enää. Kävi miten kävi, kiitos teille, jotka olette jaksaneet lukea näitä juttuja.)

Summer Soundz

2011-06-23T15:00:00.002+03:00

[Mikäs noita tilastoja vaivaa? Parin viime viikon aikana muka yli sata kävijää päivittäin, vaikka täällä ei ole tapahtunut mitään. Pahoittelen taas kerran, mutta en uskalla luvata tiiviimpää päivitystahtia tänään alkavasta kesälomasta huolimatta.]

Loman kunniaksi tarjoilen teille kesäisen ytimekkään poptusinan:

Summer Soundz (12 tracks, 31 minutes)

Pavement – Gold Soundz (1994)
Pavement on parasta letkeää kesämusaa! Ihan toivottoman nostalginen olo tästä kyllä tulee.

The Lemonheads – If I Could Talk I'd Tell You (1996)
Samat sanat kuin yllä.

Ringo Deathstarr – Imagine Hearts (2011)
Tällä bändillä on vuoden coolein nimi, ja hyvän levynkin ovat saaneet aikaiseksi. Mahtoivatko olla syntyneetkään vielä silloin, kun heidän oppi-isänsä virittelivät efektipedaalejaan?

The Feelies – Nobody Knows (2011)
Nämä ukot ovat hieman vanhempia, mutta jatkavat hienolla uutuuslevyllään täsmälleen siitä mihin 20 vuotta sitten jäivät.

Supergrass – Mansize Rooster (1995)
Aina yhtä hillitön!

Surfer Blood – Neighbour Riffs (2010)
Viime kesän paras levy toimii edelleen.

Popsicle – Mayfly (1994)
Eikä yksikään popsoittolista edelleenkään ole mitään ilman Popsicleä.

Kauko Röyhkä & Narttu – Vihaiset miehet (Marat Marat) (1986)
Nuori ja (ei niin kovin) vihainen Kauko <3

The House of Love – Destroy the Heart (Peel Session) (1988)
<3<3<3...

Ride – Chelsea Girl (1990)
...<3<3<3

The Clientele – Haunted Melody (2003)
Kesällä voi myös sataa...

Ronderlin – Everything's Just Fine (2002)
...mutta kyllä se kuivaa minkä kastelee.

Tv-vinkki: Siri Hustvedt

2011-05-30T18:08:00.004+03:00

Pikavinkki:
Siri Hustvedt -dokumentti
TV1:llä tänään klo 21.30!

_____
Olipas valaiseva ja vaikuttava dokumentti, ja sattui vielä tulemaan juuri kun olin lukenut Amerikkalaisen elegian. Lisää näitä!

Kuukauden kirjat

2011-05-29T21:24:00.001+03:00

Iris Murdoch: A Fairly Honourable Defeat (1970)
Murdochin ihmissuhdesoppaa sakeimmillaan ja makeimmillaan! Tai makea on kyllä väärä sana – tämä juonittelu ei sisällä pisaraakaan siirappia. Shakespearemainen tragikomedia roihautti Murdoch-innostukseni uuteen liekkiin.

Iris Murdoch: Hiekkalinna
(The Sandcastle, 1957, suom. Mikko Kilpi 1965)
Murdochin kolmanteen romaaniin ihastuin jo vuosi sitten englanniksi, mutta nyt teki mieli nähdä se uusin silmin. Romantiikkaa, jännitystä, yllättäviä käänteitä... Kunpa voisin vielä joskus kokea tämän kaiken ensimmäistä kertaa.

Tim Thornton: The Alternative Hero (2009)
Clive on kolmekymppinen indierockfani, joka ei tahdo aikuistua. Lance on hänen vanha idolinsa, jonka muut tuntuvat jo unohtaneen. Näiden kahden polut kohtaavat yllättävällä tavalla. "Kaikkien aikojen indiein kirja", toteaa Guardian. "Kuin High Fidelity nupit kaakossa", vertaa Jay McInerney. Parilla ensimmäisellä sivulla mainitaan The Longpigs, Mansun, Gene, The Boo Radleys, Sleeper, Supergrass, Blur, Oasis, Slade, The Cure, The Wonder Stuff, The Mission, James, Pop Will Eat Itself, Carter USM, Jesus Jones, Ned's Atomic Dustbin... Thorntonin esikoisromaani on loistokamaa, vähintään yhtä hyvä kuin maaliskuussa lukemani seuraajansa.

Iris Murdoch: Meri, meri
(The Sea, the Sea, 1978, suom. Paavo Lehtonen 1981)
Murdochin mestariteoksena pidetty, Booker-palkinnonkin napannut teos tuli niin ikään ostettua ja luettua englanniksi viime vuonna. Suomennosta etsin pitkään kirppiksiltä ja divareista, kunnes kyllästyin ja tilasin sen Vantaan Antikvariaatista (postikuluineen 17,50 €). Kyllä kannatti, nyt omistan kaikki suomennetut Murdochit. (Alkukielisiä sentään puuttuu vielä kymmenkunta.) Kaipa tämä kirja on maineensa ansainnut. Eläköitynyt teatteripersoona muuttaa rannikolle viettämään erakkoelämää, josta tuleekin jotain aivan muuta.

(Tässä välissä yritin lukea Siri Hustvedtin Vapisevaa naista, mutta en päässyt kovin pitkälle, ennen kuin uuvuin tieteelliseen vyörytykseen. Onneksi hyllyssä odotti vielä yksi lukematon Hustvedt-romaani...)

Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia
(The Sorrows of an American, 2008, suom. Kristiina Rikman 2008)
Tämän luin loppuun pari tuntia sitten, enkä osaa sanoa oikein mitään. Tulikohan tästä nyt jopa suosikki-Hustvedtini? Monikaan muu ei liene samaa mieltä.

Kuukauden paras jää nyt kyllä valitsematta, kaikki viisi kirjaa olivat niin hienoja.

Huhtikuun lukemisto

2011-04-29T17:50:00.010+03:00

Lukukuukausi alkoi lupaavasti. Välillä vauhti hyytyi levybisnesten takia, mutta pääsiäisenä ehdin taas korjata tilannetta.

Siri Hustvedt: The Blindfold (1992)
Havahduin Hustvedtin esikoisen olemassaoloon vasta jonkin aikaa sitten, ja saman tien törmäsinkin siihen kirjastossa (kiitos taas henkilökunnalle hyvästä hyllytyksestä). Tämä Iris Vegan -nimisestä nuoresta naisesta kertova kirja on yhtä omalaatuinen kuin sen jälkeen ilmestynyt Lily Dahlin tarina. Mielenkiintoista luettavaa, ei siinä mitään, mutta tuskin monikaan osasi povata Hustvedtille massasuosiota varhaistuotannon perusteella. Eiköhän tämä kuitenkin jossain vaiheessa ilmesty myös suomeksi, jos Kristiina Rikmanin kalenterissa on tilaa. (Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, Irvingin esikoisromaanikin on edelleen suomentamatta.)

Turkka Hautala: Paluu (2011)
Salon jälkeen odotukseni olivat sitä luokkaa, että Hautalan toinen teos oli hankittava tuoreeltaan. Ja ah miten mainion lukuelämyksen se tarjosikaan! Nuori mies palaa kotikaupunkiinsa etsimään isäänsä ja itseänsä. Menneisyydestä löytyy hyviäkin muistoja, mutta myös sellaisia seikkoja, jotka olisivat saaneet jäädä löytymättä. Hautala osaa kirjoittaa jotenkin niin lämpimästi ja luontevasti, että minuun uppoaa jokainen sana – myös murteelliset ilmaukset, joista muutaman merkitys jää kyllä vähän epäselväksi (Mittä ropannu viime aikoi? s. 274). Jo vain, tämä taisi olla kuukauden paras. Hautalassa on ainesta vaikka Juha Itkosen manttelinperijäksi.

Alice Munro: Liian paljon onnea
(Too Much Happiness, 2009, suom. Kristiina Rikman 2010)
Sivistyksessäni riittää aukkoja paikkailtavaksi, vaan nyt niitä on yksi vähemmän. Ensimmäisen Munroni jälkeen en vielä osaa sanoa, tuleeko minusta fani, mutta tuttavuus sai ainakin lupaavan alun. Pian kahdeksankymmentä täyttävä kanadatar on kirjoittanut lähes pelkästään novelleja, ja tämä kokoelma osoittaa, että hän kyllä osaa sen homman. Henkilöille sattuu ja tapahtuu, kamaliakin asioita, mutta Munron kyydissä lukijan mieli ei kovin pahasti järky. Minulla on viime vuosina ollut vaikeuksia innostua novelleista, koska haluaisin lukiessani viettää hahmojen seurassa pidempiä aikoja, mutta tällaiset tarinat ovat omiaan muuttamaan asennettani. Yhdessä tarinoista Munro sivuaakin itseironisesti novellikirjailijan asemaa (s. 64):

Kirjan nimi on Miten meidän tulisi elää. Novellikokoelma, ei romaani. Se jo sinänsä on pettymys. Se syö kirjan arvoa, saa kirjailijan vaikuttamaan joltakulta, joka väijyy Kirjallisuuden porteilla eikä ole päässyt turvallisesti sisäpuolelle.

Mark Oliver Everett: Things the Grandchildren Should Know (2008)
ROCK MUSIC! DEATH! CRAZY PEOPLE! LOVE! huutaa kansitarra, ja tuota kaikkea on todellakin tarjolla tässä Eels-yhtyeen johtohahmon omaelämäkerrallisessa teoksessa. Ytimekästä kutsumanimeä E totteleva 48-vuotias muusikko kertoo dramaattisesta elämästään ihastuttavan vähäeleisesti. Läheisiä kuolee ympäriltä yksi toisensa jälkeen, mutta musiikinteon vimma pitää E:n hengissä ja järjissään. Vaikuttavaa eikä ollenkaan masentavaa luettavaa. Omat Eels-kuunteluni ovat ensimmäisen levyn jälkeen jääneet varsin pintapuolisiksi, mutta tämä kyllä houkuttaa kaivamaan syvemmältä.

Carol Shields: The Box Garden (1977)
Luettuani viime kuussa Shieldsin esikoisen en voinut olla tarttumatta sen sisarromaaniin. Kirjan pääosassa on Pikkuseikkojen Judithin sisko Charleen. Saman suvun parissa siis pyöritään, mutta näiden kahden kirjan tunnelmat tuntuivat melko erilaisilta. Vaikea sanoa, kuinka paljon erilaisuus johtuu kirjojen sisällöstä ja kuinka paljon siitä, että luin ne erikielisinä. Oli miten oli, tarina oli kerrassaan mainio, täynnä tuttua loistavaa henkilökuvausta, ja olipa mukana vähän jännitystäkin. Oli mukavaa viimein tutustua alkukieliseen Shieldsiin, mutta toivotaan silti, että suomentaja Tarkka saa kirjan pian työpöydälleen.

Bo Carpelan: Kesän varjot
(Berg, 2005, suom. Oili Suominen 2005)
Hävettää tunnustaa, etten saanut luettua Carpelania hänen elossa ollessaan, vaikka ehdin sympatisoida miestä pitkään. Nyt oli korkea aika korjata asia. Tämä kirja vastaa melko hyvin sitä lämpöistä mielikuvaa, jonka olin kirjailijasta muodostanut. Runollista tekstiä oli vaivatonta lukea, mutta tarina kyllä liihotteli ohi suurempia jälkiä jättämättä. Olisikohan jossain muussa Carpelanin kirjassa vähän enemmän tarttumapintaa?

-----

P.S. Oliko tänään jotkut häät vai? En ole rojalisti vaan royle-isti, hehe.

Myytävänä lähes 50 kg äänilevyjä

2011-04-11T19:21:00.005+03:00

Viime viikonloppuna Tampere kupli ja minun oli tarkoitus esitellä sarjakuvahyllyäni.

Sarjakuvajutut saavat kuitenkin odottaa – viikonloppu vierähti levyhyllyä siivotessa ja poistolevyjä listatessa.

Myyntilista nyt täällä. Käykääpä kurkkaamassa. Kiitos!

-----

Lisäys to 14.4.:
Kauppa on käynyt ihan mukavasti ja blogin entiset kävijämääräennätykset ovat ylittyneet moninkertaisesti, mutta suurin osa levyistä odottaa vielä ostajaa. Mainostakaa ihmeessä kavereillenne, jos viitsitte.

Kevään ääniä

2011-04-03T13:48:00.004+03:00

Reginan uusi biisi on kuin höyhenen isku vasten kasvoja.

Siitä tuli niin keväinen mieli, että inspiroiduin tekemään samanhenkisen soittolistan. Puoli tuntia etelätuulta, olkaa hyvät:

Kevyttä kevättä

Regina - Jos et sä soita (2011)
Olin aina luokitellut Reginan "eka demo oli paras" -kategoriaan, mutta nyt bändi pani pakan sekaisin julkaisemalla yhtäkkiä parhaan kappaleensa. Kuulostaa erehdyttävästi kadonneelta indiepopklassikolta vajaan kahdenkymmenen vuoden takaa.

Rocketship - I Love You Like the Way That I Used to Do (1996)
Tämä jenkkibändi teki melkein liiankin täydellistä kevytjumitussöpöpoppia, mutta pieninä annoksina se toimii kuin lapsuuden suosikkimehujää kesän ensimmäisenä hellepäivänä.

Club 8 - Everlasting Love (1998)
Tätä svedu-duoakaan en nykyään välttämättä jaksa koko albumia yhteen menoon, mutta esim. tämä kappale on edelleen täysin vastustamaton.

Wilma - Lumo (1993)
Wilma saattoi olla 90-luvun paras kotimainen yhtye. Jos ei ihan, niin ainakin melkein. Ensimmäiset mielleyhtymäni tuosta Reginan biisistä olivatkin juuri Wilma ja Club 8.

Stereolab - Captain Easychord (2001)
Tämänsorttinen soittolista ei olisi mitään ilman Stereolabia. Kapteeni Helpposointu saa kaikki marssimaan samaan tahtiin.

Popsicle - Sunkissed (1994)
Jos minulta kysytään, ruotsalainen Popsicle oli yksi maailman parhaista kitarapopbändeistä. Turhan harvoin kuitenkaan kysytään.

The Lucksmiths - T-Shirt Weather (2000)
Sitähän tässä jo kaipaillaan. No, kunhan nyt ensin päästään toppatakeista. Odotellessa voi vaikka kuunnella Lucksmithsin koko tuotannon, joka on näköjään vihdoin spotifoitavissa.

Darren Hanlon - The Unmade Bed (2004)
Lucksmithsin tavoin myös Darren on kotoisin Australiasta. Muuta en miehestä tiedäkään, mutta musiikkinsa perusteella hän vaikuttaa hurmaavalta kaverilta.

Brian - You Can't Call Home (1992)
Brianistakaan en tiedä muuta kuin että se on/oli irlantilainen yhtye, joka julkaisi kaksi albumia 90-luvulla. Bändiä suositteli minulle eräs 55-vuotias amerikkalainen indiepopguru, joka totisesti tuntee asiansa.

Sellaista. Hei, suositelkaas jotain kivoja kevätlevyjä.

Maalissaalis

2011-03-31T20:01:00.006+03:00

Jottei musiikki ihan unohtuisi, todettakoon heti alkuun, että hankin tässä kuussa peräti kaksi uutuuslevyä.

Elbow – Build a Rocket Boys!
Englantilaisyhtyeen viides levy on sanalla sanoen tyylikäs. Varsinkin kahdeksanminuuttinen avausraita The Birds on harvinaisen komeaa kuultavaa.

Jonny – Jonny
Tämän superkokoonpanon ytimessä on skottilais-walesilainen voimakaksikko, Teenage Fanclubin Norman Blake ja Gorky's Zygotic Myncin Euros Childs. Erittäin hauska levy, tsekatkaa vaikka yli kymmenminuuttinen Cave Dance -pläjäys. Muiden kappaleiden pituus vaihteleekin sitten 1.40:n ja 3.35:n välillä.

(Näitäkään levyjä tuskin olisin raaskinut ostaa ilman jouluna saamaani lahjakorttia. Kiitos vaan!)

Sitten vakioaiheeseen eli kuukauden kirjoihin.

James Salter: Leikkiä ja ajanvietettä
(A Sport and a Pastime, 1967, suom. Ilkka Malinen 1988)
Tämän hain kirjastosta heti luettuani Joanan blogista, että Joel Haahtela oli maininnut kirjan suosikkinaan. Salterin tyyli vaikuttikin aluksi hyvin haahtelamaiselta ja ehdin jo innostua tosissani, mutta vähitellen tarina meni liikaa yhden asian ympärillä pyörimiseksi. (Aihepiiri tuli yllätyksenä, sillä vilkaisin etukäteen vain kansia enkä huomannut takaliepeen juonikuvausta.) Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin hyvä, enimmäkseen kaunista kieltä. Haahtela kohtaa Henry Millerin?

Barbara Stoney: Enid Blyton
(Enid Blyton, 2006, suom. Heikki Salojärvi 2008)
Mukava yllätys Kirjatorin kahden euron päiviltä. Tätä ennen en tiennyt Enid Blytonin (1897–1968) elämästä yhtikäs mitään, nyt tiedän vähän enemmän. Alun perin jo vuonna 1974 julkaistu, 2000-luvulle päivitetty elämäkerta kertoo tytöstä, joka ei koskaan oikein aikuistunut. Enidin elämään kuului vanhempien avioeron salailua, välien katkaisu äidin kanssa, kaksi omaa avioliittoa, kaksi tytärtä ja satoja kirjajulkaisuja. Jännintä oli kuulla Blytonin kirjoitusprosessista: hän istahti kirjoituskoneen ääreen, keskittyi ja saman tien näki mielensä näyttämöllä lapset, jotka ryhtyivät seikkailemaan omin päin. Enidin tarvitsi vain kirjoittaa tarina muistiin niin nopeasti kuin sormet antoivat myöten.

Siri Hustvedt: The Summer Without Men (2011)
Tästähän kirjoitin jo ennakkojutunkin. Varsin miellyttävä kirja. Ei ehkä mikään mestariteos, mutta vetävä tarina ja paljon kiinnostavia eri-ikäisiä (nais)hahmoja.

Enid Blyton: Seikkailujen laiva
(The Ship of Adventure, 1950, suom. Laila Järvinen 1961)
Jälleen yksi mieleenpainuva seikkailu, tällä kertaa Välimerellä aarteen perässä. Elämäkerran lukeminen antoi tähän mielenkiintoiset eväät, mutta turha analysointi unohtui pian, kun tarina vei mukanaan. Kokoelmastani puuttuu enää kaksi osaa: Seikkailujen joki ja Seikkailujen sirkus (ostan mielelläni, jos jollakulla on ylimääräisiä).

(Tässä välissä oli tarkoitus lukea Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta, mutta en jaksanut kuin reilut 80 sivua. Epäilemättä hyvä kirja, mutta synkeät ihmiskohtalot alkoivat masentaa enkä halunnut velloa viikonloppuani alakulossa. Tuli kyllä vähän huono omatunto.)

Tim Thornton: Death of an Unsigned Band (2010)
Tästä kirjailijasta ja kirjasta en ollut kuullutkaan – kiitokset kirjastontädille tai -sedälle, joka oli asettanut sen esille. Levytyssopimusta tavoittelevasta lontoolaisyhtyeestä kertova romaani on kerrassaan mainio tapaus, jota voi suositella kaikille Hornby-faneille. Kirjasta pystyy varmasti nauttimaan, vaikkei olisikaan perehtynyt vuosituhannenvaihteen brittiskeneen, mutta vielä enemmän siitä saanee irti, jos muistaa JJ72:n, Gay Dadin ja King Adoran. Kirjan päähenkilöbändi kuulostaa paperilla niin hyvältä, että olisin takuulla tykännyt siitä kymmenen vuotta sitten. Thorntonin ensimmäinen kirja The Alternative Hero alkoi tämän myötä kiinnostaa sen verran paljon, että harkitsen sen tilaamista.

Carol Shields: Pikkuseikkoja
(Small Ceremonies, 1976, suom. Hanna Tarkka 2011)
Shieldsin 35-vuotiaan esikoisromaanin suomennos tuli ihan puun takaa. Minulla oli sattumoisin juuri lainassa kahden ensimmäisen romaanin alkukielinen yhteisjulkaisu Duet, mutta en onneksi ollut vielä ehtinyt lukea sitä, joten ei ollut mitään tekosyytä jättää tätä ostamatta. Ilokseni voin todeta, että ohuudestaan ja esikoisuudestaan huolimatta Pikkuseikkoja ei kalpene yhtään Shieldsin myöhempien mestariteosten rinnalla. (Kirjassa mainitaan jopa Iris Murdoch, hiih!) Muuta en oikein osaa tästä sanoa – jos haluatte tarkemman kuvauksen, katsokaa mitä vaikkapa Leena on kirjoittanut. Kyllähän tämän täytyy olla kuukauden paras. Sain juuri tietää, että se henkilö, jonka ansiosta tutustuin Shieldsiin, lukee kuin lukeekin tätä blogia. Suurkiitos vielä kerran!

Naisten(kirja)päivä

2011-03-07T22:38:00.000+02:00

Ostin naistenkirjan.

Akateemisen myyjä nimittäin kysyi, tuleeko kirja lahjaksi. Ennen ei ole kysytty. Mutta ei se mitään, uskon tämän sopivan miehillekin. (Tunnustaako kukaan mies lukevansa Siri Hustvedtia? Sama se minulle, mutta kiinnostaisi kuulla.)

The Summer Without Men kertoo naisesta, jonka mies ehdottaa kolmenkymmenen aviovuoden jälkeen "taukoa". Nainen joutuu hetkeksi mielisairaalaan ja palaa sitten kotiseudulleen toipumaan. Enempää en vielä tiedä. Aloitan kirjan, kunhan saan ensin luettua erään toisen naisen elämästä.

Tämä tuli ihan puun takaa – vastahan edellinen Hustvedt-suomennos Vapiseva nainen ilmestyi kauppoihin. Uutukainen on painettu niin kiireellä, että sivujakaan ei ole ehditty leikata.

Tai ehkä tuo on tarkoituksellista; en tiedä. Muistan huomanneeni saman jossain muussakin tuoreessa julkaisussa. Epätasaiset sivut saavat kirjan tuntumaan kivasti vanhemmalta. Kaupassa olisi ollut myös sileäreunainen brittipainos, mutta tykästyin tähän.

Eipä muuta tällä kertaa. Paitsi kukkia, olkaa hyvät:

Helmikuussa luettua

2011-03-02T15:27:00.004+02:00

Helmikuu oli melko kiireinen, mutta muutama kirjakin mahtui ohjelmaan.

Carol Shields: Kaiken keskellä Mary Swann
(Swann: A Mystery, 1987, suom. Hanna Tarkka 2010)
Mary Swann oli (fiktiivinen) maatalon emäntä, jonka harmaa elämä päättyi synkästi väkivaltaisen aviomiehen käsissä. Jossain välissä Swann ehti kuitenkin kirjoittaa pieniä runoja, jotka nostivat hänet postuumiin kulttisuosioon. Tämä kirja kuljettaa tarinaa neljän eri henkilön näkökulmasta ja huipentuu Swann-symposiumiin, jossa sattuu ja tapahtuu. Carol Shields on tarinankertojana mielestäni samaa kaliiperia kuin John Irving – hän tuntuu saavan aikaiseksi kiehtovan kertomuksen aiheesta kuin aiheesta. Tämä ei ehkä ole ihan Shieldsin paras kirja, mutta erittäin hyvä silti. Suomentaja Hanna Tarkka on jälleen kerran tehnyt nimensä veroista työtä, joten lukunautinto on taattu.

(Tässä välissä aloitin Anita Brooknerin Rantahotellia, mutta se ei oikein lähtenyt. Luin jotain 40–50 sivua, kun ajattelin että siinä alkaisi tapahtua tai ilmenisi jotain nerokasta, sentään Booker-palkittu ja kaikkea, vaan eipä ei. En tykkää jättää kirjoja kesken, mutta mieluummin silti jätän kesken kuin luen mitään väkisin.)

Erlend Loe: Kurttila
(Kurtby, 2008, suom. Tuula Tuuva-Hietala 2008)
Epäonnistuneen lukuyrityksen jälkeen valitsin varman päälle. Loe on yleensäkin helppoa luettavaa, ja (varhaisnuorille suunnatut?) Kurt-kirjat ovat sieltä kevyimmästä päästä. Kurttila puolestaan on Kurt-kirjoista sieltä sekopäisimmästä päästä: Kurtin perhe lähtee lomalle kohti Suomea mutta jämähtääkin Ruotsiin keskelle omituista uskonnollista yhteisöä. Viihdyttävää.

Riitta Jalonen: Veteen pudonneet (2007)
Kirjatorin kivan näköisiä 50 sentin kirjoja tämäkin. Nopeasti luettu pikkutytön tarina, nättiä tekstiä, mutta ei siitä lopulta jäänyt kovin paljon käteen saati päähän. Kirja lähtikin kiertoon pian yllä olevan kuvan ottamisen jälkeen. (Riitan mies on Olli Jalonen, jonka kehutun Poikakirjan haluaisin lukea.)

Nicole Krauss: Rakkauden historia
(The History of Love, 2005, suom. Terhi Leskinen 2006)
Tämä hömppärakkausromaanin näköinen opus olisi varmasti jäänyt lukematta ilman suositusta. Hyvä ettei jäänyt, kirja antoi paljon. Pääosissa ovat vanha juutalaismies, nuori juutalaistyttö ja mystinen kirja, joka on kulkenut omia reittejään halki sukupolvien ja yli kielirajojen. Monitahoinen tarina kestää varmasti toisenkin lukukerran. Nicole Kraussin mies on arvostettu kirjailija Jonathan Safran Foer, jolta en (vielä) ole lukenut mitään. Näköjään minulle on tullut tavaksi tutustua kirjailijapariskunnista ensin naisen tuotantoon (vrt. Jaloset ja Hustvedt-Auster), mikä saattaa kertoa jotain minusta lukijana.

John Irving: Leski vuoden verran
(A Widow for One Year, 1998, suom. Kristiina Rikman 1998)
The World According to Garp teki minusta Irving-fanin parikymppisenä. Nyt on kaikki kirjat luettu jo kauan sitten eli on aika aloittaa uusintakierros. Leski vuoden verran tuli luettua tuoreeltaan, joten vuosia ehti kulua täysi tusina. Tämä on (muistaakseni) ainoa Irvingin kirja, jonka päähenkilö on nainen. Muut elementit ovat tuttuja: kirjailijaelämää, kuolemaa ja menetyksen pelkoa, seksiä ja väkivaltaa, sovinnontekoa menneisyyden kanssa. Vain paini puuttuu – tällä kerralla tilaa saa squash. Kirja teki minuun nyt vielä suuremman vaikutuksen kuin 23-vuotiaana. Irving on nero, haluaisin kätellä häntä ja pyytää nimmarin johonkin kirjaan. (Toivottavasti hän käy Suomessa vielä joskus, viimevuotisesta visiitistä kuulin liian myöhään.) Kuukauden paras.

Great Britons

2011-02-18T17:12:00.002+02:00

Aloin jo reilu kuukausi sitten (ihan totta!) koostaa brittipopsoittolistaa, josta muodostuikin sellainen ikuisuusprojekti, että siinä pähkäillessäni Juhani ja Miia ehtivät julkaista omat listansa ensin. Mutta ei se mitään, tässä tämä nyt vihdoin on. Pysyttelin tiukasti 90-luvulla mutta yritin välttää kaikkein ilmeisimpiä bändejä ja biisejä. Toivottavasti listalla on edes joku kappale, jota paatuneimmatkaan entusiastit eivät osaa ihan ulkoa.

Great Britons (12 laulua, 47 minuuttia)

Echobelly - Today Tomorrow Sometime Never (1994)
Suosikkilevyni vuodelta 1994 on kiistatta Dog Man Star. Kakkosena ei kuitenkaan tule Definitely Maybe, Parklife, His'n'Hers eikä edes The Holy Bible, vaan Echobellyn debyytti Everyone's Got One. Echobelly oli kaukana peruslädimeiningistä jo heterogeenisen jäsenistönsä takia. Intialaissyntyisellä laulajalla Sonya Aurora Madanilla oli suuri suu ja paljon sanottavaa, eikä hän epäröinyt antaa sortajien kuulla kunniansa.

Marion - Sleep (1995)
Marion (ei Rung) oli hetken aikaa "Best New Band in Britain", mutta ura ei kantanut kovin pitkälle kahdesta kelpo levystä huolimatta. Sleep jaksaa kuitenkin yhä hurmata huuliharppuineen. (Eka versio oli vielä parempi kuin tämä uudelleenäänitys, johon lisättiin muskeleita herkkyyden kustannuksella, mutta on tämäkin hieno.)

Gene - Fighting Fit (1997)
Smithsin b-puolesta nimensä vääntänyt Gene sai kuulla Smiths-vertauksia väsymiseen asti (enkä oikein ymmärtänyt miksi - Gene teki parikymppiseen Pekkaan paljon suuremman vaikutuksen kuin Smiths [sittemmin Smiths-käsitykseni on hieman kohentunut]). Kakkoslevyn eka sinkku potkii edelleen riemukkaasti. I am still young / My blood flowing like a flood...

Geneva - Faintest Tremor in the Weakest Heart (1999)
Näistä Gene-alkuisista bändeistä ehkä sittenkin se ykkönen. Into the Blueta olen hehkuttanut jo muutenkin, joten otetaan tähän tällainen myöhempi b-puoli, joka voisi paremmassa maailmassa olla iso hitti slovareita vinguttavilla radiokanavilla (en tahdo mainita nimiä, mutta mieleen tulee eräskin ruotsalainen nettiradio, joka soi usein toimistolla ;).

The Frank and Walters - Indian Ocean (1996)
Ehdoton kesäbiisi, joka soi usein jopa Radiomafiassa. Se viekin minut joka kerta kesään 1996, mökille saunanmaalaus- ja marjanpoimintahommiin.

The Boo Radleys - Barney (...and Me) (1993)
Boo Radleysin brittipoplevy oli tietysti Wake Up!, mutta oma suosikkini oli (ja on) sitä edeltänyt albumi Giant Steps. Joka suuntaan rönsyilevä, ronskilla kädellä annosteltua irtokarkkipussia muistuttava kokonaisuus sisälsi myös helpommin sulavia hetkiä, kuten tämän kuulaan kevytpsykedeelisen kaunokin.

James - Tomorrow (1997)
Jamesia tuli jostain kumman syystä ylenkatsottua, mutta tämän vuosituhannen puolella hoksasin, että bändihän teki hienoja sinkkuja pitkin 90-lukua.

Spearmint - Isn't It Great to Be Alive (1999)
Brittipopin indiempää laitaa. Pikkunätti kappale tuottaa nimensä mukaiset fiilikset.

Shack - Comedy (1999)
Kuuroille korville kaikuneita mestariteoksia, kadonneita masternauhoja, kovia huumeita... Shackille ei päivä juuri paistanut 90-luvulla, mutta sitten bändi sai julkaistua H.M.S. Fable -albumin, joka keräsi roppakaupalla kehuja ja ilmeisesti myikin ihan hyvin. Levyn ensimmäinen singlelohkaisu ikään kuin ennakoi voitokkaita tunnelmia.

Shed Seven - Dolphin (1994)
Jos Echobellyn jäsenet eivät olleet peruslädiä nähneetkään, Shed Sevenit pojat olivat lädejä isolla ällällä. Bändi ei välittänyt kriitikoiden hyljeksinnästä vaan antoi rokin raikua ja nautti kansansuosiosta, tuloksena pitkälti toistakymmentä top 40 -singleä.

The Dylans - I'll Be Back to Haunt You (1994)
Dylansin kaksi levyä olivat ensimmäisiä ostoksiani siinä vaiheessa, kun levynkeräily alkoi kiinnostaa. En tiennyt bändistä mitään, mutta 29 markan cd:t kiinnittivät huomioni Epe'sin alessa ja koekuuntelu vakuutti. Debyytillä (1991) oli vahvat baggytunnelmat, toinen levy (1994) oli rokimpi, mutta kyllä tässäkin kappaleessa on kuultavissa selvää Charlatans-poljentoa.

Puressence - Sharpen Up the Knives (1998)
Tässä vedetään niin suurella tunteella, että heikompaa melkein hirvittää. Keskustelin bändistä kerran reilut kymmenen vuotta sitten eräällä kotimaisella nettifoorumilla jonkun tyypin kanssa, jonka mielestä Puressence oli paljon kovempi kuin Geneva. En edelleenkään ole ihan samaa mieltä, mutta on tämä vaan timanttinen biisi, rokkaakin oikein kunnolla.

-----

Tämä soittolista olkoon omistettu pitkäaikaisimmalle suosikkibloggaajalleni Pete2ndBestille, joka on parhaillaan Lontoossa elämässä unelmaansa (jos tällainen yliampuva ilmaus sallitaan). Itsehän en ole koskaan käynytkään Lontoossa, kenties vielä joskus.

(Image from http://www.dontquiltyourdayjob.com/ - thanks!)

Kalenteri käskee

2011-02-08T13:42:00.002+02:00

TITTA, HILPPA (8.1.)

TOIMI, KEIMO (6.8.)

KRISTIAN, ANO (13.11.)

SYLVESTER, SILVO (31.12.)

Tammikuun kirjat

2011-01-30T13:34:00.001+02:00

Sainpa ajatuksen, että kirjoitan tänä vuonna pienen kommentin jokaisesta lukemastani kirjasta. Se kävikin heti työläämmäksi kuin kuvittelin. Ensi kuussa pitänee lukea vähemmän tai keksiä jotain muuta...

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin
(What I Loved, 2003, suom. Kristiina Rikman 2007)
Hustvedt ehti kiinnostaa pitkään, ennen kuin nappasin tämän pokkarin divarista ja luin vuodenvaihteessa. Värikylläinen, syvästi hengittävä romaani sijoittuu New Yorkin taideympyröihin. Loppupuolella juonikuviot ovat lähellä mennä överiksi, mutta tarina pysyy kuitenkin suunnilleen kasassa. Pidin kirjasta, vaikka se osoittautuikin aika erilaiseksi kuin odotin. Suositellaan ihmisille, joilla on aistit avoinna.

Enid Blyton: Seikkailujen vuori
(The Mountain of Adventure, 1949, suom. Riitta Wejberg 1979)
Jo lapsena pidin Seikkailu-sarjan kirjoja Blytonin parhaina. Toki tykkäsin Viisikoistakin, mutta Seikkailu-kirjojen Filip, Dinah, Jack, Anne ja Kiki-papukaija seikkailivat vielä jännemmissä ympäristöissä ja tarinat olivat vielä mielikuvituksekkaampia. Viime vuonna palasin Seikkailujen pariin ja totesin ilokseni, etteivät ne ole menettäneet hitustakaan viehätyksestään. Tämä Walesin syrjäiselle vuoristoseudulle sijoittuva sarjan viides osa on aika huikea. Suositellaan seikkailuhenkisille.

Iris Murdoch: The Red and the Green (1965)
Murdochin yhdeksäs romaani (seitsemästoista lukemani "murdokki") eroaa rouvan muusta tuotannosta kahden seikan takia: se tapahtuu kokonaan Irlannissa ja sijoittuu tarkasti määritettyyn historialliseen ajankohtaan, Irlannin itsenäistymiskahinoiden alkusoittoon keväällä 1916. Erään suvun kohtaloita kuvaava tarina ei Murdochin asteikolla ole ihan ikimuistoisimpia, vaikka tapahtumia ja toimintaa kyllä riittää. Suositellaan Murdoch-faneille.

Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
(The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society, 2008, suom. Jaana Kapari-Jatta 2010)
Tästä kirjasta olin kuullut etukäteen pelkkää hyvää, mutta sen loistavuus pääsi silti yllättämään. Kyseessä on toisen maailmansodan jälkeiseen vuoteen sijoittuva kirjeromaani. Tapahtumapaikkana on Ranskan edustalla sijaitseva, Britannian alaisuuteen kuuluva Guernseyn saari, joka joutui sodassa saksalaisten miehittämäksi. Tarinan keskiössä on hätävaleesta alkunsa saanut kirjallinen piiri, josta muodostui saarelaisille tärkeä selviytymiskeino ankeiden miehitysvuosien aikana.

Kirjaa on vaikea kuvailla tuon enempää, saati sitten yrittää selittää, miksi se teki niin suuren vaikutuksen. Tunnelma on yksinkertaisesti niin lämmin ja kirjeet kuljettavat tarinaa niin mukaansatempaavasti, että ainakin minun oli pakko lukea koko 300-sivuinen teos lähes yhdeltä istumalta hymyssä suin. Kyynikko saattaisi väittää tarinaa hampaattomaksi, jopa äiteläksi, mutta sodan kauhut ovat kirjan henkilöillä vielä niin tuoreessa muistissa, että lukijan on helppo suoda heille kaikki se hyvä, mikä heidän osakseen tulee. Oi tätä kirjallisuuden parantavaa voimaa!

Kirjalle ei valitettavasti ole luvassa jatkoa, sillä se jäi Mary Ann Shafferin (1934-2008) ainoaksi. Hän sairastui ennen kirjan julkaisua ja pyysi sisarentytärtään Annie Barrowsia auttamaan tekstin viimeistelyssä. Tällä yhdellä kirjalla Shaffer onnistui kuitenkin tekemään pysyvän vaikutuksen miljooniin ihmisiin. Kuukauden paras, ihme jos ei koko vuodenkin. Suositellaan kaikille, jotka rakastavat kirjoja.

Bernhard Schlink: Lukija
(Der Vorleser, 1995, suom. Oili Suominen 1998)
Tämä taisi olla jonkinmoinen bestseller, eikä syyttä. Kirjan ensimmäinen osa kuvaa teinipojan ja naisen suhdetta, epäsovinnaista mutta inhimillistä. Toisessa osassa menneisyys nostaa rumaa päätään, jolla on natsin kasvot. Suositellaan vakavamielisille lukijoille.

S. E. Hinton: Tex (1979)
Hinton osaa kuvata kovakuorisia mutta herkkämielisiä nuoria paremmin kuin kukaan. Hänenkin kirjoistaan pidin jo 80-luvulla, mutta nyt niistä tuntuu saavan irti ehkä vieläkin enemmän. Tex on mielestäni ihan yhtä hieno kuin Hintonin tunnetuin teos Me kolme ja jengi. Suositellaan kaikille, koviksista hevostyttöihin.

Johan Harstad: Buzz Aldrin - taviksena olemisen taito
(Buzz Aldrin, hvor ble det av deg i alt mylderet?, 2005, suom. Katriina Savolainen 2007)
Norjaan ja Färsaarille sijoittuva tarina hieman erikoisesta nuoresta miehestä ja hänen seikkailuistaan muiden vähintään yhtä omalaatuisten tyyppien parissa. Kirjan osat on nimetty The Cardigansin levyjen mukaan - eihän sellainen kirja voi olla huono. Suositellaan Erlend Loen ystäville ja astronauttien ihailijoille.

Irène Némirovsky: Tanssiaiset
(Le Bal, 1930, suom. Anna-Maija Viitanen 2007)
Tämän kauniin pienen kirjan ostin Kirjatorilta 50 sentillä ihan vain ulkoasun perusteella. Sisältökin miellytti, maukasta sosiaalista satiiria, piikikästä muttei säälimätöntä. Kirjailijalle kävi myöhemmin kehnosti, taas natsien takia. Suositellaan niille, joita harmittaa jäädä kutsua vaille.

Joel Haahtela: Katoamispiste (2010)
Kun huomasin, että ensimmäisestä lukukerrasta oli tasan vuosi, oli pakko kokeilla, vieläkö taika on tallella. Oli se. Suositellaan kaikille, ja erityisesti niille, joiden mielestä etsiminen voi joskus olla tärkeämpää kuin löytäminen.

Siri Hustvedt: Lumous
(The Enchantment of Lily Dahl, 1996, suom. Kristiina Rikman 2009)
Lumous osoittaa, ettei Kaikki mitä rakastit -kirjan omituinen juonikehittely ole mitenkään poikkeuksellista Hustvedtin tuotannossa. Päinvastoin, tässä kirjassa tapahtuu vielä kummallisempia asioita. Tällä kertaa tapahtumapaikkana on pikkukaupunki, mutta taide on taas tärkeässä osassa, päähenkilö on taidemaalariin rakastuva nuori tyttö. Hieman hämmentävä mutta kiehtova kirja. Suositellaan ainakin niille, jotka ovat pitäneet jostain muusta Hustvedtin kirjasta.

Robert A. Morace: Irvine Welsh's Trainspotting (2001)
Olen aikeissa lukea Trainspottingin pian uudelleen ja päätin valmistautua siihen tällä lukijan oppaalla... Morace esittää ihan hyviä pointteja kirjan rakenteesta, henkilöistä ja viitekehyksestä (tms.). Samalla hän toki myös "spoilaa" muutamia juttuja, jotka olin täysin unohtanut vuosi(kymment)en varrella. En tiedä missä vaiheessa tällainen opas kannattaisi lukea, ennen vai jälkeen romaanin, mutta suht mielenkiintoista luettavaa yhtä kaikki. Suositellaan akateemisille hedonisteille.

Asta Leppä: Sinä et hävinnyt (2008)
Kuolema astui elämääni kesällä 2006, kun menetin äkillisesti serkkuni, joka oli paras lapsuudenystäväni. Sen jälkeen olen lukenut useita läheisen ennenaikaista kuolemaa käsitteleviä kirjoja, kuten Härkösen Loppuunkäsitelty, Huovisen Pojan kuolema ja Lundánien Viikkoja, kuukausia. Tämä toimittaja Asta Lepän kirja kuuluu samaan kategoriaan ja on yhtä vaikuttava kuin edellä mainitut. Leppä kirjoittaa väkevästi miehestään, joka kuoli moottoripyöräonnettomuudessa kesken avioeroprosessin. Suositellaan kaikille, jotka ovat menettäneet läheisen tai haluavat tietää, miltä se tuntuu.

Kuukauden biisi: January

2011-01-23T15:31:00.002+02:00

Select-lehden yllättävä lopetus kymmenen vuotta sitten jätti minut tyhjän päälle, semminkin kun Melody Maker meni melkein samassa rytäkässä ja olin jo vieraantumassa NME:stä. Kaipasin laadukasta kuukausijulkaisua, joka kertoisi mitä Britannian pop-piireissä tapahtuu, mieluiten kylkiäis-cd:n kera. Lehtipisteestä löytyi Uncut, josta innostuin joksikin aikaa, kunnes kyllästyin lehden klassikkopainotteisuuteen ja kannessa jatkuvasti pönöttäviin samoihin naamoihin.

Puolentoista vuoden Uncut-irtonumeroista jäi kuitenkin käteen kelpo läjä kokoelma-cd:itä, joiden kautta tutustuin lukuisiin yhtyeisiin Interpolista lähtien. Mukana oli myös monia pienempiä bändejä, kuten January, joka veti hiljaiseksi maaliskuussa 2001 tällä kappaleella:

January oli Australiasta Lontooseen muuttaneen Simon McLeanin johtama yhtye, joka julkaisi kaksi hienoa levyä: I Heard Myself in You (2001) ja Motion Sickness (2004). Ensimmäisen levyn tuotti Spiritualized-tuottajana kunnostautunut Mads Bjerke. Januaryn musiikki on astetta maanläheisempää kuin Spiritualizedin, mutta välillä leijaillaan melko korkeallakin. All Time pysyy mukanani aina.

Enon opetukset

2011-01-16T18:34:00.002+02:00

Tässä tulee Poplaarin historian ensimmäinen tv-vinkki.

Enon opetukset
TV1 ma 17.1. ja 24.1.
klo 21.30

Petri Tammisen romaaniin perustuva kaksiosainen tv-elokuva, jonka on ohjannut Matti Ijäs. Hyvä kirja, hyvä ohjaaja, toivon mukaan myös hyvä elokuva.

Kuten ehkä huomasitte, blogi on nyt päivittynyt paljon useammin kuin kerran kuukaudessa. Kannattaa nauttia(?) tästä vauhdista niin kauan kuin sitä kestää.

Addiktin päiväannos

2011-01-15T12:24:00.004+02:00

Kirjanhimoni on edennyt siihen pisteeseen, että löysin itseni Akateemisesta Kirjakaupasta torstaiaamuna tasan seitsemältä. Satuin heräämään omia aikojani jo neljän jälkeen ja ajattelin, että katsastanpa kerrankin kirja-alen heti ensimmäisten joukossa. Odotin näkeväni ison lauman intomielisiä kirjallisuuden ystäviä, mutta mikä pettymys: kaupassa oli lisäkseni vain kaksi asiakasta. No, olipahan tilaa katsella rauhassa.

Katseluksi se sitten melkein jäikin. Kirppis- ja divarihintoihin tottunut ei kovin kivuttomasti tee heräteostoksia kirjakaupasta alehinnoillakaan. Ostin kuitenkin yhden puolihintaisen pokkarin, kun en halunnut poistua tyhjin käsin:
Tom Perrotta: The Abstinence Teacher (5,45 €)
En ole lukenut Perrottaa aiemmin - suositukseksi riittivät tällä kertaa Nick Hornbyn kehut takakannessa. Olisin ostanut myös Jouni Paakkisen mainion Simpsonit-kirjan, mutta se oli ilmeisesti ennakkomyyty loppuun netissä (petkuhuiputusta!).

Päivän velvollisuuksien jälkeen jatkoin kierrosta Suomalaisessa, jonka aletarjonta ei myöskään päätä huimannut. Lähtöä tehdessäni huomasin onneksi ovensuussa poistohyllyn, josta tein mainion löydön:
Bernhard Schlink: Neuvoton sukupolvi (1,95 €)
Schlink on jo onnistunut vakuuttamaan minut kahdella romaanillaan, joten tältä novellikokoelmaltakin on lupa odottaa paljon.

Kahdella kirjalla ei hirveän pitkälle pötkitä, mutta onneksi päätin poiketa vielä Kirjatorin Outletissa (Hämeenkatu 1). Myymälän loppuunmyynti sen kuin kiihtyy, alennusprosentti oli nostettu seitsemäänkymmeneen.

Reilulla kympillä irtosi kelpo kasa kauniita kovakantisia kirjoja:
Martin Amis: Keltainen koira (2,55 €)
Johan Harstad: Ambulanssi (1,80 €)
Johan Harstad: Buzz Aldrin - taviksena olemisen taito (3,45 €)
Juuli Niemi: Tule hyvä (1,50 €)
Martin Page: Maailmanloppuihin tottuu (1,35 €)
Niemen kirjan olen joskus lukenut, ja muidenkin uskon olevan helposti hintansa väärtejä. Ensimmäiseksi lukuvuoroon pääsi Buzz Aldrin.

Suosittelen Kirjatori-visiittiä muillekin tamperelaisille, ennen kuin on liian myöhäistä. Siellä oli vielä paljon hyviä kirjoja, kuten Joel Haahtelan Lumipäiväkirja (3 €) ja Heidi Könkään Jokin sinusta (2,65 €).

Kohta lähden kaupungille katselemaan, josko jostain löytyisi vielä vähän lisää luettavaa...

Huonosti nukuttuna yönä

2011-01-11T05:27:00.003+02:00

Vuorokausi

alkaa ja loppuu

ihan niin kuin vuosi

mutta on kaksi kertaa pidempi

Vuosikatsaus

2010-12-31T16:09:00.003+02:00

Ajattelin joskus syksyllä, että täytyy pitää blogi hengissä vuodenvaihteeseen asti, jotta voin listata vuoden parhaat levyt. H-hetken lähestyessä into ei ollut kovin suuri, mutta sain kuin sainkin aikaiseksi.

Kymmenen parasta oli helppo valita, mutta järjestys on aika lailla arvottu:

1. Tindersticks - Falling Down a Mountain
Tätä tuli kuunneltua eniten, kai se sitten on paras. Tindersticks sen kuin paranee vanhetessaan.

2. The National - High Violet
Meinasi aluksi kuulostaa liian laskelmoidun nationalmaiselta, mutta muutaman kuukauden tauon jälkeen huomasin, että on se vaan hieno, parhaimmillaan kerrassaan tyrmäävä.

3. Surfer Blood - Astro Coast
Ei tehnyt isompaa vaikutusta keväisellä ensikuuntelulla, mutta kesällä osui ja upposi, loistava fiilis ja mureaa kitarointia.

4. Olavi Uusivirta - Preeria
Olavin sekametelisoppa sai lihakset nykimään ja silmäkulmat kostumaan.

5. Best Coast - Crazy for You
Valloittavan pirteää pop-energiaa.

6. Minä ja Ville Ahonen - s/t
Kypsä esikoislevy kuulostaa paremmalta kerta kerralta.

7. Laivue - s/t
Jyväskylän pojat löivät pöytään debyytin, joka ylitti odotukseni. Scifi-henkisistä sanoituksista, surahtelevista kitaroista ja krautahtavista rytmeistä muodostui yllättävän helposti sulatettava paketti.

8. Interpol - s/t
Interpol meinasi ensin vaikuttaa tylsältä, mutta jokin levyssä viehätti, ja toiston myötä se hiipi salakavalasti sydämeeni.

9. Teenage Fanclub - Shadows
TFC yltää listalle kuin listalle rutiinisuorituksellakin.

10. The Chemical Brothers - Further
Kemikaaliveljekset onnistuivat luomaan kiinnostavaa uutta materiaalia ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella.

Ihan kivoja levyjä julkaisivat myös mm. Band of Horses, Delay Trees, Hole, Nada Surf, The Radio Dept. ja The Zephyrs. Pettymyksiä olivat Manic Street Preachers ja These New Puritans sekä valitettavasti myös Magenta Skycode. Paljon on tietysti vielä kuulematta (saa suositella).

Kirjoja ehdin lukea tänä vuonna aika monta. Lukujärjestys:

1. Raija Siekkinen: Kuinka rakkaus syntyy
2. Petri Tamminen: Muistelmat (II)
3. Joel Haahtela: Katoamispiste
4. John Irving: Last Night in Twisted River
5. Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa
6. Sari Vuoristo: Irti
7. Iris Murdoch: Kello [The Bell]
8. Henry Miller: Hiljaiseloa Clichyssä [Quiet Days in Clichy]
9. Mårten Westö: Eräänlaista lämpöä
10. Carol Shields: Ellei [Unless]
11. Nick Hornby: Otherwise Pandemonium
12. Iris Murdoch: Yksisarvinen [The Unicorn]
13. Einar Már Guðmundsson: Beatles-manifesti [Bítlaávarpid]
14. Iris Murdoch: Enkelten aika [The Time of the Angels]
15. Helmi Kekkonen: Kotiin
16. Carol Shields: Larryn juhlat [Larry's Party]
17. Rob Jovanovic: A Version of Reason - In Search of Richey Edwards
18. Iris Murdoch: Italialaistyttö [The Italian Girl]
19. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
20. Carol Shields: Sattumankauppaa [Happenstance]
21. Iris Murdoch: The Sandcastle
22. Nick Hornby: Shakespeare Wrote for Money
23. Iris Murdoch: A Severed Head
24. Roddy Doyle: The Commitments (II)
25. Inka Nousiainen: Kivienkeli
26. Iris Murdoch: An Unofficial Rose
27. Ian McEwan: Sovitus [Atonement]
28. Pelé: The Autobiography
29. Kauko Röyhkä: The Velvet Underground ja Lou Reed
30. Iris Murdoch: The Sea, the Sea
31. Carol Shields: Rakkauden tasavalta [The Republic of Love]
32. Anna Gavalda: Karkumatka [L'Echappée belle]
33. Roddy Doyle: The Snapper (II)
34. Nick Hornby: High Fidelity (III)
35. Carol Shields: Kivipäiväkirjat [The Stone Diaries]
36. Katja Kallio: Elokuvamuisti
37. Erlend Loe: Supernaiivi [Naiv. Super.] (II)
38. Einar Már Guðmundsson: Kaikkeuden enkelit [Englar alheimsins]
39. Jonathan Coe: The Dwarves of Death
40. Tim O'Brien: July, July
41. Iris Murdoch: Nunnia ja sotilaita [Nuns and Soldiers]
42. Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia
43. Irvine Welsh: Crime
44. Raija Siekkinen: Saari
45. Roddy Doyle: The Van (II)
46. Dan Rhodes: Kulta [Gold]
47. John Irving: Elokuvaurani - muistelma [My Movie Business. A Memoir]
48. John Bayley: Iris - A Memoir of Iris Murdoch
49. Juha Itkonen: Seitsemäntoista
50. Iris Murdoch: Hyvä oppilas [The Good Apprentice]
51. Kauko Röyhkä: Tien laidalla Waterloo
52. Irvine Welsh: Reheated Cabbage
53. Mark E. Smith: Renegade - The Lives and Tales of Mark E. Smith
54. Iris Murdoch: Jackson's Dilemma
55. Jouni Paakkinen: Simpsonit - keltaisen perheen kaksi vuosikymmentä
56. Dan Rhodes: Pieni valkoinen auto [The Little White Car]
57. Enid Blyton: Seikkailujen laakso [The Valley of Adventure] (II)
58. Dan Rhodes: Timoleon Vieta palaa kotiin [Timoleon Vieta Come Home]
59. Iris Murdoch: The Flight from the Enchanter
60. Panu Räty: Muuri
61. Turkka Hautala: Salo
62. S. E. Hinton: Rumble Fish
63. Henry Rollins: Mustan kahvin blues [Black Coffee Blues]
64. Miettinen: Pitkäjano
65. Miina Supinen: Apatosauruksen maa
66. Sami Hilvo: Viinakortti
67. Enid Blyton: Viisikko aarresaarella [Five on a Treasure Island] (II)
68. Carson McCullers: Yksinäinen sydän [The Heart Is a Lonely Hunter]
69. Ian McEwan: Polte [Solar]
70. Aapeli: Koko kaupungin Vinski (III) (L)
71. Bernhard Schlink: Viikonloppu [Das Wochenende]
72. Roddy Doyle: Brownbread and War
73. Enid Blyton: Seikkailujen saari [The Island of Adventure] (II)
74. Aapeli: Vinski ja Vinsentti (III) (L)
75. Enid Blyton: Seikkailujen linna [The Castle of Adventure] (II)
76. Carson McCullers: Surullisen kahvilan balladi [The Ballad of the Sad Café]
77. Eduard Uspenski: Takuumiehet [Garantijnyje tšelovetški] (II) (L)
78. Iris Murdoch: The Nice and the Good
79. Carson McCullers: Heijastuksia kultaisessa silmässä [Reflections in a Golden Eye]
80. Enid Blyton: Seikkailujen meri [The Sea of Adventure] (II)
81. Iris Murdoch: Under the Net
82. Kaj Korkea-aho: Katso minuun pienehen [Se till mig som liten är]
83. Jonathan Coe: The Accidental Woman
84. Paavo Rintala: Pojat
85. Iris Murdoch: A Word Child
86. Iris Murdoch: Henry and Cato

(II) = toinen kerta
(III) = kolmas kerta
(L) = luin ääneen lapsille

Suurimman vaikutuksen tekivät Katoamispiste, Last Night in Twisted River, Larryn juhlat sekä Kello ja monet muut Murdochit.

Tällaisiin lukemiin tuskin pääsen kovin pian uudestaan, ehkä sitten eläkkeellä. Kiitän entistä työnantajaani ylimääräisestä vapaa-ajasta ja perhettäni kärsivällisyydestä!

Kärsivällisyydestä kiitän myös teitä, hyvät lukijat. Tilastojen mukaan täällä käy edelleen päivittäin kymmeniä ihmisiä, vaikka mitään ei tapahdu. Olen ollut tosi jumissa tämän blogin kanssa - kirjoitteluun ei vain tunnu riittävän aikaa, energiaa eikä motivaatiota. Koko touhu tuntuu jotenkin teennäiseltä.

En haluaisi lopettaa blogia kokonaan, mutta ei tällaista jahkailuakaan pidemmän päälle jaksa. Olisiko sellaisessa blogissa mitään järkeä, joka päivittyisi säännöllisesti kerran kuukaudessa? En tiedä, mutta ajattelin että voisin kokeilla. Palannen siis asiaan noin kuukauden päästä. Hyvää uutta vuotta!

14

2010-12-04T16:23:00.000+02:00

Tällä viikolla tulin epähuomiossa ostaneeksi neljätoista cd-levyä.

Kahdeksan alimmaista rohmusin kirppikseltä yhteensä 4,25 eurolla, loput kuusi Tampereen uudesta levykaupasta. Asioita joita en olisi koskaan kuvitellut näkeväni tamperelaisessa levykaupassa: oma hyllypaikka Sad Lovers & Giants -yhtyeelle. Äx oli muutenkin erittäin positiivinen kokemus. Siitä on kauan, kun olen viimeksi joutunut levykaupassa miettimään, tohdinko ostaa näin paljon kerralla.

Hyviä asioita

2010-11-25T16:28:00.002+02:00

1. Haahtelan Finlandia-ehdokkuus. Olisinkin ollut vähän pettynyt, jos kirja olisi sivuutettu. Mutta onko siitä voittajaksi? Paha sanoa.

2. Vanhat suosikkibändit: dEUS, Nirvana, Pixies...

3. Enid Blytonin kirjat. Varsinkin Seikkailu-sarja.

4. Levykauppa Äxän laajentuminen Tampereelle. Kuka tietää, vaikka innostuisin vaihteeksi ostamaan levyjä. Tiskin takana pitäisi olla ainakin yksi Platasta tuttu naama.

5. Arkadia International Bookshop. Missään muualla en ole nähnyt yhtä monta Murdochia samalla kertaa - paitsi nykyään omassa hyllyssä.

6. Sadantuhannen biisin haamurajan rikkoutuminen last.fm:ssä. Kuusi vuotta siihen meni. Tällä tahdilla saan miljoonan täyteen 89-vuotiaana!

Menkää kirjastoon

2010-10-22T11:42:00.002+03:00

Kirjastossa kannattaa käydä aina ja kaikkialla, varsinkin Tampereella juuri nyt. Kaupungin kirjastot ovat suljettuina järjestelmämuutosten takia 15.-30.11., ja laina-ajat on pidennetty peräti kahdeksaan viikkoon. Hain viime viikolla ison pinon ajanvietettä:

Ongelma on vain se, että elokuva(* tuli jo katsottua ja kirjoistakin(** on pian puolet luettu. Ei auta kuin mennä lainaamaan lisää. Olen tottunut käymään kirjastossa viikoittain, joten puolen kuukauden sulku ei kuulosta kivalta, mutta eiköhän siitä selvitä.

*) Looking for Eric (2009) on mainio elokuva englantilaisesta posteljoonista Ericistä, jonka elämä on sekaisin, kunnes hän saa apua yllättävältä taholta: entiseltä huippujalkapalloilijalta Eric Cantonalta.

**) Pinon tähän mennessä parasta antia on ollut Turkka Hautalan Salo (2009). Hautalan esikoisromaani kertoo parista päivästä pikkukaupungissa noin tusinan asukkaan silmin. Erilaiset kertojaäänet kuulostavat uskottavilta, teksti on sujuvaa ja vakavista aiheista huolimatta lämminhenkistä ja hauskaakin. Finlandia-ehdokkuus oli ansaittu.

Attention

2010-10-14T10:25:00.004+03:00

Viimeviikkoisen Itkos-kisan palkinto on arvottu. Voittaja on superpossu! Palkinnon vastaanotti Amanda-possu, joka lupasi lähettää levyn oikeaan osoitteeseen heti, kun voittaja sen ilmoittaa.

Onnittelut voittajalle ja kiitos kaikille osallistujille! Jos joku on erityisen kiinnostunut kuulemaan tämän Attention-ep:n, ottakoon yhteyttä vaikka sähköpostitse (osoite profiilisivulla), niin katsotaan mitä voin tehdä.

Itkonen soittaa, Itkonen kirjoittaa

2010-10-06T21:14:00.002+03:00

Oletteko huomanneet, kuinka paljon Juha Itkosen kahden uusimman romaanin kannet muistuttavat toisiaan?

Värit, meri, sommittelu, oksan ja käsien suunta - ei voi olla sattumaa. Hiukan omituinen ratkaisu, mutta mielenkiintoista yhtä kaikki.

Seitsemäntoista on monitasoinen romaani. Kirjailija Juha Itkonen kirjoittaa kirjailija Julius Ilosesta, joka kirjoittaa kirjaa nuoresta Henrikistä, jonka elämässä näyttää olevan tiettyjä yhtymäkohtia kirjailija Juha Itkosen nuoruuteen. Kirja oli osittain hieman hämmentävää luettavaa, mutta oli se kuitenkin hyvä. (Jos haluatte tietää enemmän, kokeilkaa jotain oikeaa kirjablogia, kuten tätä.)

Itkonen jaksaa siis kiinnostaa edelleen, vaikka nuo yllä kuvatut kirjakaksoset eivät pärjääkään miehen kahdelle ensimmäiselle kirjalle.

Suosikkini lienee Anna minun rakastaa enemmän, osin ehkä aiheensa takia. Musiikkikuvauksista sai irti vielä enemmän, kun huomasi ilmiselviä viittauksia hämeenlinnalaiseen brittipopyhtyeeseen, jonka basistina ja sanoittajana Itkonen muinoin toimi.

Side-yhtye julkaisi cd-ep:n Attention (1997) ja vaihtoi sitten kieltä ja nimeä. Helmi-nimellä bändi teki kaksi (vai kolme?) cdr-ep:tä ennen kuin vaipui unholaan. Helmi ei oikein iskenyt, mutta Siden ep kuulostaa hienolta aina vaan. Suuria tunteita huokuvat biisit eivät yhtään kalpene parhaan divarisarjan brittipopin rinnalla (mikä on siis kehu - unohdetut brittipopbändit ovat heikkouteni).

Attention-ep:tä ei valitettavasti ole kuultavissa netissä (yllätys yllätys). Mutta kuinka ollakaan, minulla sattuu olemaan yksi ylimääräinen kappale levyä ja ajattelin järjestää pikku arvonnan. Kaikki te (epäilemättä lukuisat) henkilöt, jotka olette kiinnostuneita Itkosesta sekä kotimaisesta ysäribrittipopista, olkaa hyvät ja ilmoittautukaa tähän alle viikon kuluessa. Onnellisen voittajan nimi vedetään kuvitteellisesta hatusta keskiviikkona 13.10. Kiitos!

These winds in my heart

2010-10-03T19:03:00.003+03:00

Aloitan uudessa työpaikassa vasta 1.11., mutta vanhassa oli jäljellä niin paljon lomia, että viimeinen työpäiväni oli jo toissa päivänä. Illalla oli läksiäiset, jotka olivatkin totinen paikka. Kahdeksan ja puolen vuoden aikana ehti kiintyä moneen ihmiseen.

Niinpä täytyi tehdä taannoisen happyhappy-soittolistan vastapainoksi tällainen kooste, joka olkoon omistettu työkavereilleni:

Kauniit ja haikeat (10 laulua, 40 minuuttia)

Kristin Hersh - Your Ghost (1994)
Throwing Muses -yhtyeen laulajan single, jossa vierailevana tähtenä R.E.M.:n Michael Stipe.
Simon & Garfunkel - The Sounds of Silence (1965)
Ikiklassikko, jota olen rakastanut siitä lähtien, kun kuulin sen parikymmentä vuotta sitten skeittivideossa(!).
The Stranglers - Golden Brown (1982)
Törmäsin tähän aikoja sitten unohtamaani kappaleeseen Antin mainiossa musamuistelublogissa ja koin voimakkaan tunnereaktion. Enpä olisi ikinä arvannut, että biisin esittäjä on Stranglers, jota olen pitänyt pelkkänä peruspunkbändinä.
Kirsty MacColl - Days (1989)
Edesmenneen englantilaislaulajattaren hitti.
Gorky's Zygotic Mynci - These Winds (2001)
Tämän walesilaisyhtyeen nimi on käsittääkseni suomeksi "hölmö lisääntyvä apina", mutta nättiä musiikkia yhtye silti teki.
Red House Painters - Summer Dress (1995)
"More beautiful than the rest."
Olavi Uusivirta - Sinä elät yksin (2010)
Olavin musiikki ei aiemmin juuri kiinnostanut, mutta tuorein levy Preeria on hieno ja tämä sen kaunein kappale.
Galaxie 500 - Decomposing Trees (1989)
Kun pitkäaikaisen suosikkiyhtyeen levyt ovat kerran palanneet Spotifyyn, pakkohan niitä on tunkea joka listalle. Dean Warehamin äänestä joko pitää tai sitten ei...
Band of Horses - The Funeral (2006)
Tunteikkaan amerikkalaisyhtyeen uljain hetki.
The American Analog Set - Come Home Baby Julie, Come Home (2003)
Tätä olen tyrkyttänyt ennenkin, mutta ei tätä kaihoisaa junnauspoppia vain voi vastustaa. Kappaleessa on myös hieno animaatiovideo.

Musiikki pelastaa. Tulevaisuus on tuolla jossakin.

Ostoksilla jälleen

2010-09-26T19:57:00.002+03:00

Tampereen Keskustorilla oli tänään väkee kun pipoo. Aamulehden järjestämää peräkonttikirppistä mainostetaan Suomen suurimmaksi käytetyn tavaran myyntitapahtumaksi, eikä väite välttämättä ole liioiteltu.

(Kuva: Tomi Vuokola / Aamulehti)

Tapahtuma pidetään vain kaksi kertaa vuodessa, koska useammin järjestettynä se ei kuulemma tuntuisi miltään. Itse en panisi pahakseni, jos kirppis olisi kerran kuukaudessa ja väkimäärä hitusen hillitympi. Tuhansien ihmisten massa puuroutui taas paikoin pahasti, mutta kuten aina, kärsivällinen kiertäminen tuotti tulosta.

Tänä vuonna ilmestynyt Carol Shieldsin kirja maksoi kaksi euroa, vanhat virvoitusjuomapullot euron kappale. Mainioita lisäyksiä kokoelmiin.

Illemmalla pyöräilin vielä automarketiin lamppuostoksille. Sattumalta vilkaisin myös dvd-osastolle, jossa odotti iloinen yllätys.

Vaimon kanssa ehdittiin vuosikausia ihmetellä, eikö Villi Pohjola -sarjaa muka koskaan julkaista kotimaisena dvd-versiona. Mutta nyt se on vihdoin täällä, ensimmäinen kausi koostettuna kolmelle levylle. Olettaisin, että jatkoakin seuraa (mistä saa tietoa tulevista dvd-julkaisuista?). Onhan tätä nuoruusvuosien suosikkisarjaa esitetty uusintana moneen otteeseen, mutta harvoin sitä on ehtinyt nähdä. Nyt saa katsoa ihan silloin kun haluaa, ah.

Kirjahüllü

2010-09-22T20:21:00.007+03:00

Työkuvioita järjestellessä tuli laitettua myös koti kuntoon. Kirjatkin saivat lisää tilaa hengittää. Hyllyt näyttävät nyt paljon asiallisemmilta, kun teokset on lajiteltu kirjailijoittain.

Paraatipaikalle pääsivät Haahtelat, Murdochit, Hornbyt, Tammiset ja pari muuta valikoitua opusta.

Samalla selvisi, kenen kirjoja on hyllyissä eniten:

1. Iris Murdoch (23 kirjaa)
2. John Irving (16)
3. Nick Hornby (14)
4. Erlend Loe (10)
= John Steinbeck (10)
6. Anna-Leena Härkönen (9)
7. Carol Shields (8)
8. Roddy Doyle (7)
= Joel Haahtela (7)
= Ian McEwan (7)
= Petri Tamminen (7)
= Irvine Welsh (7)
(Päivitys 211010: Murdoch nousi kolmostilalta ykköseksi!)

Ketkäs teidän hyllyjänne hallitsevat?

Papa's got a brand new job

2010-09-16T14:27:00.002+03:00

Nyt on mukava olo. Pitkään vaivanneet työkuviot ratkesivat odottamattomalla tavalla, kun tarjoutui tilaisuus vaihtaa työpaikkaa. Aloitan uudessa paikassa marraskuun alussa. Sen kunniaksi tässä teille kymmenen kappaletta, jotka sopivat tunnelmiini. (Ja sen kunniaksi tai paremman puutteessa myös tällainen kuva. Olin päättänyt, että omia pärstäkuviani en tänne laita, mutta toisaalta kaikki sivupalkin last.fm-linkkiä napsauttaneet ovat jo nähneet kuvan, joten sama sen väliä.)

Happy Happy (10 laulua, 33 minuuttia)
Eggstone - Against the Sun (2.40)
For Stars - How It Goes (2.45)
The Wrens - Happy (5.33)
Delays - Valentine (3.57)
Magnapop - Open the Door (3.38)
Galaxie 500 - Parking Lot (2.53)
Popsicle - Sunkissed (2.16)
Deee-Lite - Groove Is in the Heart (3.54)
Clem Snide - I Love the Unknown (2.46)
The dB's - Neverland (2.47)

Haloo Helsinki - ja Tampere

2010-09-09T16:44:00.002+03:00

Sitten kun huvittaisi päivittää blogia useammin, elämä järjestääkin kaikenlaista muuta tekemistä ja ajattelemista (mikä on toki ihan hyvä asia). Nyt kuitenkin pikainen nosto.

Tästä piti tulla menovinkki helsinkiläisille, mutta huomasin juuri, että sama show on luvassa Tampereellakin (ja vielä ilmaiseksi!):
Jeffrey Lewis & The Junkyard esiintyy Telakalla ma 13.9. ja Bar Loosessa ti 14.9.

Jeffrey Lewis (s. 1975) on amerikkalainen laulaja-lauluntekijä ja sarjakuvataiteilija. Hänen sanotaan edustavan anti-folk-genreä, joka Wikipedian mukaan on "amerikkalaisesta folkista ja punk rockista ammentava urbaanin folk-musiikin tyylilaji, joka sai alkunsa New Yorkissa 1980-luvun puolivälissä".

Anti-folkista en tiedä sen enempää, mutta ainakin Lewisin musiikki kuulostaa mukavan kotoisalta. Ei mitään hifistelyä, vaan kitara rämisee ja laulu on vähän sinne päin, usein suorastaan puhelaulua. Tarinat ovat kiintoisia, ja toisinaan meno yltyy jopa psykedeeliseksi. Kyllä niitä punk-elementtejäkin on havaittavissa, varsinkin asenteessa. Ja onhan Jeffrey myös coveroinut kokonaisen albumillisen Crass-yhtyeen kappaleita (12 Crass Songs, 2007).

Lewisin albumeista suosikkini taitaa olla The Last Time I Did Acid I Went Insane and Other Favorites (2001), jota ei tietenkään ole Spotifyssa. Junkyard-kokoonpanolla tehty, kantritunnelmiakin viljelevä 'Em Are I -levy (2009) kyllä löytyy, ja sen kolmosbiisi If Life Exists (?) sisältää yhden suosikkisitaateistani:

It's all easier said than done
and it's not even easy to say.

Tuo muuten pätee aika moneen asiaan. Voisi kuvitella, että Jeffreyn musiikki kuulostaa kivalta livenäkin.

Lewisin sarjakuvia en ole nähnyt muutamaa sivua enempää, mutta kiinnostavilta vaikuttavat nekin. Hänen tyylinsä on varsin runsas, joten jutut vaativat keskittymistä, mutta ainakin lyhyessä mitassa ne näyttävät toimivan hyvin. Kuten nyt tämäkin festivaaliaiheinen sivu parin vuoden takaa.

P.S. Euroopan-kiertueen majoitusjärjestelyt lienevät jo kunnossa, mutta ensi kuun Amerikan-keikkoja varten Jeffreyn keikkakalenterissa oli tällainen hellyttävä pyyntö:
If anybody has a place for the Jeff Lewis Band to sleep on any of the below nights please email JeffLewisBand@gmail.com - thank you!!

Sick Boy

2010-09-03T06:26:00.011+03:00

Ei enää kovin sairas: kevyt syysflunssa on pian selätetty. Yöunet ovat kuitenkin jääneet niin vähiin, että tarvitaan tehokkaita troppeja.

Skottikirjailija Irvine Welsh on varmasti joidenkin mielestä sairas mies, toisten silmissä vain sairaan hauska. Kemikaalisukupolven hovirunoilijaksikin tituleerattu Welsh on tehnyt tulosta tappavaan tahtiin siitä lähtien, kun Trainspotting nosti miehen pinnalle 90-luvun puolivälissä. Seitsemän romaania ja neljä novellikokoelmaa käsittävän tuotannon tuorein osa on viimevuotinen Reheated Cabbage. Kokoelman kahdeksasta tarinasta seitsemän on julkaistu aiemminkin, mutta sen verran hämärissä yhteyksissä, että olin tätä ennen lukenut niistä vain yhden.

Irvinellä on melkoisen kiero mielikuvitus, ja jutut pursuavat odottamattomia juonenkäänteitä. Välillä aiheet voivat olla synkkiäkin, mutta sysimusta huumori takaa viihdyttävyyden. Uusimmassa teoksessa seikkailevat henkilöt ovat tuttuun tapaan varsin värikästä väkeä. Kaikkein parhaimmillaan Welsh on kuvatessaan inhottavia öykkäreitä - homofobisia sovinistisikoja, jotka yrittävät ratkaista ongelmansa väkivallalla. Tällaisiin tyyppeihin ei totisesti haluaisi törmätä pimeällä kadulla, eikä edes valoisalla, mutta turvallisesti kirjan sivuilla tarkasteltuna hahmot ovat kerrassaan hulvattomia. Tällä kertaa kuulemme esimerkiksi, mitä Trainspottingista tutun Begbien mielessä liikkuu, kun äidin joulupäivälliselle ilmestyy siskon uusi mies.

Welshin kerronnan viehätystä lisää hahmojen paksu skottiaksentti. Kymmenen vuotta sitten näin The Acid House -kirjaan perustuvan elokuvan teatterissa. Yleisö reagoi tekstittämättömän leffan ensimmäisiin repliikkeihin epäuskoisella naurulla; eihän siitä mongerruksesta meinannut ymmärtää yhtikäs mitään. Painettuna kieli on kuitenkin helppotajuisempaa. Kummallisiin vokaaliyhdistelmiin ja muihin väännöksiin tottuminen vie toki hetken, mutta oudommankin näköisten sanojen merkitys selviää ennen pitkää asiayhteydestä. Esimerkiksi jalkapallo on fitba ja lapsi bairn (lieneekö meren yli tihkunut skandinaavisia vaikutteita). Welshin kirjojen vakiosuomentaja Sauli Santikko joutuu tosissaan huhkimaan leipänsä eteen. Santikko tekee eittämättä arvokasta työtä, vaikka stadilaisittain bamlaavat tyypit eivät tietenkään voi tehdä ihan samanlaista vaikutusta kuin aito asia. Ken whut ah'm sayin, likes?

Kuulkaapas Interpolia

2010-09-02T08:48:00.005+03:00

Huomasin Laurin erinomaisesta blogista, tai oikeastaan blogin sivupalkin Twitter-ikkunasta (tunnustus: en ole ikinä käynyt Twitterissä), että Interpolin ensi viikolla julkaistava neloslevy on nyt kuultavissa.

Turn On the Bright Lights oli minun asteikollani viiden tähden levy, Antics neljän ja Our Love to Admire kolmen. Nimetön uutukainen ei missään nimessä ole kahden tähden levy, mutta ensikuuntelu jätti ristiriitaisen vaikutelman. Kansikuvasta huolimatta yhtye ei ole räjäyttänyt itseään kappaleiksi, vaan liikkuu entisenlaisissa maisemissa. Albumin alku vaikutti tylsähköltä, keskivaiheilla olevat jo tutut kappaleet hyviltä, loppu sekalaiselta. Aika näyttää kuinka pitkälle bändin suoritus riittää, mutta veikkaisin tämän osoittautuvan Interpolin kolmanneksi parhaaksi levyksi.

Mitä mieltä sinun mielipiteesi on Interpolin nykykunnosta?

Muita hyviä kemikaaleja

2010-08-31T13:07:00.006+03:00

Blogin punainen lanka on solmussa ja solmu hukassa.
Mitä kirjoitan, kenelle ja miksi?

Jos tämä olisi aktiivinen musiikkiblogi, olisin ehkä kirjoittanut The Chemical Brothersin tuoreimmasta levystä ja siitä, kuinka levy palautti uskoni ja mielenkiintoni veljeksiin ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella, vaikka hienoin kappale Escape Velocity kuulostaakin hetkittäin erehdyttävän paljon Underworldin kuudentoista vuoden takaiselta Rez-klassikolta. Lopuksi olisin maininnut, että paras Further-niminen levy on kuitenkin edelleen Genevan debyyttialbumi vuodelta 1997, ja tarjonnut lukijoille Spotify-linkit molempiin edellä mainittuihin albumeihin.

Jos tämä olisi henkevä kirjablogi, olisin kenties puinut Petri Tammisen uusinta matkaa miehisyytensä ytimeen ja kertonut Tammisen kohtaamisesta kirjakaupassa. Olisin paljastanut, että vaikka olin etukäteen suunnitellut kiittäväni Tammista hänen aiemmista kirjoistaan, tapaaminen hujahtikin ohi hieman vaatimattomammin repliikein.

Tamminen: "Hei."
Minä: "Hei." [Ojennan kirjan Tammiselle.] "Pekalle, kiitos."
Tamminen: "Pekalle?"
Minä: "Joo."
Tamminen [signeeraa kirjan ja ojentaa sen takaisin minulle]: "Ole hyvä."
Minä: "Kiitos."
Lopuksi olisin maininnut, että toisaalta ihan hyvä näin, koska Tamminen on valitellut kehujen vastaanottamisen vaikeutta.

Tämä ei ole aktiivinen musiikkiblogi eikä henkevä kirjablogi, mutta tämä saattaa olla ainoa blogi, jossa The Chemical Brothers ja Petri Tamminen mainitaan samassa virkkeessä. Onhan sekin sentään jotain?

Flow

2010-08-13T09:21:00.004+03:00

Flow-tilassa ihminen uppoutuu tekemiseensä niin, että hän on yhtä tekemisen kanssa. Ulkomaailma menettää merkityksensä ja tekemisestä syntyy ikään kuin virta, jonka vietäväksi tekijä antautuu.

Itse pääsen lähimmäksi tuota tilaa lukiessani hyvää kirjaa tai poimiessani marjoja.

Just let it flow.

(Luuliko joku, että tämä juttu käsittelisi sitä yhtä festivaalia? ;)

R.I.P. Harvey Pekar

2010-07-13T15:59:00.002+03:00

No nyt se tässäkin blogissa usein mainittu sarjakuvakäsikirjoittaja Harvey Pekar on sitten kuollut. :(
Levätköön rauhassa.

Kesä

2010-06-04T08:17:00.001+03:00

Tänään alkaa loma. Veikkaisinpa siis, että täällä blogissa on aika hiljaista juhannukseen asti. Nauttikaamme kesästä!

Uusi Teenage Fanclub!

2010-05-27T11:40:00.004+03:00

Oli tarkoitus olla ennakkokuuntelematta Shadowsia, mutta totta kai annoin periksi kiusaukselle välittömästi, kun kaveri laittoi linkin. Ainakin aloitus kuulostaa hienommalta kuin uskalsin odottaakaan.
♥♥♥TFC♥♥♥
(Lisäys: nyt levy on toki myös Spotifyssa.)

Viikon levy: Swirlies

2010-05-27T08:40:00.005+03:00

Swirlies – Blonder Tongue Audio Baton (Taang! 1993)
Spotify / laillinen tiedostopaketti

Swirliesin debyyttialbumi: amerikkalaisnuoret fiilistelemässä My Bloody Valentinea nyrjähtäneillä soittimilla. Bell olisi ehkä melkein maailman paras noisepopkappale ilman loppuosan venytettyä löysäilyä. Vigilant Always on toista maata, loppurutistus räjäyttää pankin. Pancake väläyttelee yhtyeen hittipotentiaalia. Kokonaisuutta voi vain ihmetellä ja ihastella – sehän poukkoilee kuin soikea superpallo. MBV:n kuuntelu on viime vuosina jäänyt aika vähälle, mutta tähän vanhan studiolaitteen mukaan nimettyyn levyyn ei tunnu kyllästyvän millään.

LISÄYS: Eiköhän se viikon levy kuitenkin ole itseoikeutetusti tuo yllä mainittu Shadows, mutta en nyt enää viitsi muuttaa otsikkoa...

Punkinpuremia

2010-05-21T15:58:00.000+03:00

Jos työnteko meinaa tökkiä, reipas musiikki usein auttaa. Eilinen ja tämä päivä sujuivat pitkälti punkin tahdissa. Näihin bändeihin tutustuin jo parikymmentä vuotta sitten skeittivideoiden välityksellä. Myöhemmin yhteys katkesi, mutta viime vuosina olen löytänyt ne uudestaan.

Vuonna 1977 Kaliforniassa perustettu Black Flag oli hardcoren pioneeriyhtye. Bändissä ehti vajaan kymmenen vuoden aikana vaikuttaa neljä vokalistia, joista viimeinen, Henry Rollins, nousi jonkinlaiseksi punk-ikoniksi ja nautti(?) 90-luvulla jopa MTV-tasoista julkisuutta. Black Flagin tuotanto (joka on kattavasti tarjolla Spotifyssa) vaikuttaa kokonaisuutena hieman epätasaiselta, mutta parhaimmillaan bändi oli täyttä rautaa.

Pari pykälää melodisempi Naked Raygun ponnisti Chicagosta vuonna 1980. Pyssy säteili reilut kymmenen vuotta, sai aikaiseksi viisi levyä, hajosi, ja palasi keikkalavoille 2006. What Poor Gods We Do Make -livelevystä päätellen ukot ovat edelleen erinomaisessa vireessä. Kuuntelin tuota levyä runsaasti viime kesänä, kunnes se katosi Spotifysta. Sen jälkeen tuli kokeiltua vähintään kerran kuukaudessa, olisiko se palautunut valikoimiin, ja eilen vihdoin onnisti.

Tässä vähän maistiaisia (varautukaa kovaan menoon):

Black Flag - Gimmie Gimmie Gimmie
Rrrok.
Black Flag - Six Pack
En juo kaljaa, mutta kuitenkin.
Black Flag - Wasted
"I was a surfer, I had a skateboard, I was so happy..."
Black Flag - My War
Aika heviä kamaa.
Naked Raygun - Rat Patrol
"This one is good, this one doesn't suck like the last song."
Naked Raygun - I Lie
Yleisö alkaa hoilottaa, ilmassa on odotuksen tuntua, ja äkkiä bändi iskee -> kylmät väreet. Kuka tunnistaa kappaleen, joka tekee cameon jossain 2.15:n kohdalla?
Naked Raygun - Treason
Tämä oli yksi suosikkibiiseistäni 15-vuotiaana.

Signeerattu ensipainos

2010-05-12T17:08:00.000+03:00

Milloin tavaroiden ostelu muuttuu keräilyksi? Kokoelman koosta se tuskin on kiinni – ehkä ennemminkin asiaan sijoitetusta henkisestä ja aineellisesta pääomasta.

Tietysti on yksilöllistä, pitääkö itseään keräilijänä vai ei. Oma levynkeräilyharrastukseni alkoi tammikuussa 1995, kun eksyin ensimmäistä kertaa Epe'sin alennusmyyntiin ja tajusin, että levyjä voi ostaa halvalla ja paljon. Sitä tietä sitten kuljin viitisentoista vuotta, kunnes viime syksynä koin äkillisen "parantumisen" (vähän kuin Harvey Pekar).

Tunnen toki pahempiakin tapauksia – itse en sentään koskaan hamstrannut mitään promoja tai saman levyn erimaalaisia painoksia. Mutta vaikka levykokoelmani on hieman supistunut huippuajoista, se ei silti edelleenkään ole millään lailla kohtuuden rajoissa. Loppujen lopuksi on vaikea löytää järjellisiä perusteita esimerkiksi sille, että omistaa samoja levyjä kahdessa eri formaatissa.

(Mutta tuo Pale Saintsin The Comforts of Madness on kyllä hieno levy, klassista 4AD-soundia vuodelta 1990.)

Eikä tarina tähän lopu. Kun yksi pakkomielle hellittää, toinen tulee tilalle. Nyt haalin kirjoja. Tai onhan niitä tullut osteltua aiemminkin, mutta nyt niiden metsästykseen liikenee enemmän energiaa.

Yksi pisimpään etsimistäni kirjoista on Juha Itkosen esikoisteos Myöhempien aikojen pyhiä. Pokkaripainos oli kai juuri myyty loppuun, kun kiinnostuin Itkosesta. Reilun kolmen vuoden tuloksettoman kirppis- ja divarihaeskelun jälkeen kyllästyin ja ostin kirjan huuto.netistä. Olikin melko hyvä diili, kovakantinen kirja vitosella (olen nähnyt pokkaristakin maksettavan pitkälti toistakymppiä). Myyjä tosin huijasi väittämällä, ettei kirjassa ole merkintöjä, vaikka etulehdellä oli joku tuherrus...

Tähän loppuun vielä päivän teemakappale:
The Lucksmiths - T-Shirt Weather

Kohta levykauppaan, heh.

Crowns of Creation

2010-05-09T15:29:00.005+03:00

Creation Records (1983-2000) oli aivan eri kokoluokan yritys kuin nuo kaksi aiemmin käsittelemääni pientä levypajaa. Alan McGeellä oli parhaina päivinään Midaan kosketus: The Jesus and Mary Chain, My Bloody Valentine, Oasis... Ja muutamia muitakin yhtyeitä. Soittolistaa koostaessa harmitti hieman, että Spotify ei tue suurinta osaa tuntemattomammista Creation-bändeistä, mutta kyllä näistäkin ihan kelpo setin sai koottua.

Soittolista
The House of Love - Destroy the Heart [Peel Session]
Super Furry Animals - Do or Die
Teenage Fanclub - I Don't Know
Swervedriver - Rave Down
The Boo Radleys - Barney (...and Me)
Slowdive - 40 Days
Ride - Leave Them All Behind
Primal Scream - Shoot Speed/Kill Light

Parahin Sarah

2010-05-07T13:45:00.002+03:00

Sarah Records syntyi Englannin Bristolissa loppuvuodesta 1987 ja kuoli elokuussa 1995. Tuona aikana levy-yhtiö ehti julkaista satakunta seitsemäntuumaista singleä sekä tukun albumeja ja kokoelmalevyjä. En totta puhuen oikein tiedä, minkälaista arvostusta tee-se-itse-henkinen Sarah nautti olemassaoloaikanaan, mutta luulisin sen olleen melko pienten piirien juttu. Myöhemmin yhtiö on kuitenkin kohonnut asialleen omistautuneiden indiepoppareiden mielissä lähes pyhään asemaan. Alkuperäiset Sarah-julkaisut ovat haluttua tavaraa eBayssa, ja viime vuosina monen Sarahille levyttäneen bändin tuotantoa on myös julkaistu uudelleen.

Minkälaista musiikkia tämä ihmeellisen ihana Sarah sitten julkaisi? Enimmäkseen kotikutoista kitaranrämpyttelyä, silloin tällöin kevyttä kenkiintuijottelua ja hieman myös indiediskoilua. Jos pitäisi nostaa yksi yhtye ylitse muiden, se olisi epäilemättä The Field Mice, jonka vaikutus kuuluu vahvasti mm. viime vuonna pinnalle nousseen indiesuosikin The Pains of Being Pure at Heartin tuotannossa. Uskaltaisin veikata, että myös esimerkiksi Belle and Sebastianin heput ovat jossain vaiheessa kuunnelleet Sarah-levyn jos toisenkin. Jos siis pidät jommastakummasta viimeksi mainitusta tai yleensäkin nössöpopista etkä ole vielä tutustunut Sarah Recordsin antimiin, sinun on melkein pakko uhrata puolisen tuntia elämästäsi tähän:

Soittolista
The Field Mice - Emma's House
Secret Shine - Honey Sweet
Blueboy - Popkiss
Brighter - Ocean Sky
The Wake - Carbrain
Heavenly - C Is the Heavenly Option
The Sea Urchins - A Morning Odyssey
The Field Mice - Sensitive

(Huh, eipä muuten ollut helposti tehty lista, vaikka osa valinnoista onkin ihan ilmeisiä. Blueboy- ja Secret Shine -biisit olen linkittänyt aiemminkin, mutta en millään pystynyt sivuuttamaan niitä. Spotifyn vääristä kappaleennimistä ei kannata välittää. Haku label:sarah tuottaa rutkasti lisää kuunneltavaa.)

Labra d'Or

2010-05-06T08:38:00.007+03:00

Palataanpa vielä niihin levy-yhtiöihin.

Ruotsalainen Labrador Records on julkaissut laadukasta popmusiikkia vuodesta 1997 lähtien. "Suurelle" (hah!) yleisölle Labrador lienee tuttu lähinnä The Radio Deptin levy-yhtiönä, mutta yhtiön talliin on mahtunut paljon muutakin Club 8:n höyhenenkevyestä tyylipopista Douglas Heartin shoegazingiin. Labrador-bändien yhteisenä nimittäjänä voidaan kai kuitenkin pitää jonkinlaista indiepophenkisyyttä, ruotsalaisuuden lisäksi siis.

Soittolista (n. 28 min)
Club 8 - Everlasting Love
Ronderlin - Reflected
Douglas Heart - Always No
Aerospace - December Slow
Leslies - Dear Friend
Waltz for Debbie - Once Upon a Time
Wan Light - That Grim Reality
The Radio Dept. - The City Limit

Aloitteleville ruotsipopfaneille suosittelisin erinomaista kokoelmaa Labrador 100 - A Complete History of Popular Music, joka niputtaa yhtiön kymmenen ensimmäistä vuotta neljälle cd:lle. Labradorin toiminta jatkuu edelleen, mutta täytyy taas myöntää, etten ole ihan päässyt jyvälle uusimmista artisteista, jotka edustavat elektronisempaa soundia. Toki monet vanhemmistakin Lab-bändeistä ovat yhä aktiivisia, ja levy-yhtiön sivusto tarjoaa näytekappaleita vuosien varrelta moneen makuun. Spotifyssakin on mukavasti materiaalia, johon pääsee käsiksi kirjoittamalla hakukenttään label:labrador.

(Sarah- ja Creation-jutut toivottavasti luvassa myöhemmin.)

Kirjoja ja ruusuja

2010-05-04T19:09:00.006+03:00

Kirjan ja ruusun päivä ei mennyt ihan niin kuin piti: sain kolme kirjaa ostamatta yhtään ruusua. No, kirjat tulivat kyllä postitse ja maksoin ne ihan itse.

Olinpa älyttömän onnekas, kun taannoin löysin sen Iris Murdochin kirjan kierrätyskärrystä. Murdoch (1919-1999) oli toki tuttu nimi, mutta en tiedä, olisinko ikinä tutustunut hänen tuotantoonsa ilman tuota ilmaislöytöä. Tuotanto on ilahduttavan laaja, ja olen lukenut siitä vasta viisi kirjaa, joiden taso on vaihdellut hyvästä loistavaan. Murdoch oli mestari kuvaamaan erikoisia ihmissuhteita ja henkilöiden sisäistä kamppailua, ja kirjat vilisevät ristiriitaisia hahmoja homoseksuelleista omituisiin pappeihin.

Suosittelen Murdochin kirjoja lämpimästi teillekin, kunhan ette hamstraa niitä divareista, ennen kuin saan metsästettyä kaikki omaan hyllyyni. Suomennokset on myyty loppuun jo ajat sitten, eikä uusia painoksia ole jostain syystä tehty, mutta alkukielisenä kirjoja on edelleen saatavilla.

Suosikkilevy-yhtiöni

2010-05-02T18:18:00.007+03:00

3. Labrador Records

Lue lisää ja kuuntele parhaita paloja!

2. Sarah Records

Lisätietoja ja soittolista!

1. Creation Records

Pieni lisäjuttu ja soittolista täällä!

Kaksi aikoja sitten kuopattua englantilaista ja yksi ehkä jo parhaat päivänsä nähnyt ruotsalainen... Tällaisia levy-yhtiöitä ei enää tule.

Toukokuussa

2010-04-30T08:00:00.010+03:00

Ei ole enää mikään uutinen, että The National ja Teenage Fanclub julkaisevat pian uudet levyt, joita odotan innokkaasti. Ensi kuussa tapahtuu kuitenkin muutakin.

Huomasin eilen Rumbassa arvostelun levystä, josta en ollut kuullutkaan: Suomen menestyksekkäin nössöpopyhtye Cats on Fire julkaisee 12.5. kokoelmalevyn Dealing in Antiques. Halvalla myytävä levy sisältää peräti 20 kappaletta vuosilta 2002-2010. Melkein kaikki biisit on julkaistu aiemminkin jossain muodossa, mutta osa (mm. suosikkini They Produced a Girl) pääsee nyt ensimmäistä kertaa cd:lle. Mikä parasta, mukana on myös bändin coverversio White Townin hitistä Your Woman.

Cats on Fire on jo ehtinyt soitella Your Womania keikoillaankin. Brittilistan ykköshitti tammikuulta 1997 saattaa vaikuttaa oudolta valinnalta suomenruotsalaisten indiepopparien versioitavaksi, mutta tarkemmin tutkailtuna siinä ei ole mitään ihmeellistä: White Town -mies Jyoti Mishra on kova Cats on Fire -fani ja on myös ystävystynyt bändin poikien kanssa. Todella mielenkiintoista kuulla Catsin näkemys kappaleesta, joka toki jaksaa ikuisesti viehättää alkuperäisenäkin versiona (Spotify/YouTube).
[Lisäys 050510: Nyt se coverversio on ladattavissa, hienolta kuulostaa! Kiitos linkistä Katosblogille.]

Eikä siinä vielä kaikki - rockin ajankohtaislehden uutuuslista kertoi, että myös Nada Surfilta on tulossa uusi levy. If I Had a Hi-Fi on pelkkiä covereita alusta loppuun, ja ainakin minua kiinnostaa kovasti kuulla Amerikan tyylikkäimpiin kuuluvan kitarapopbändin versiot esim. The Go-Betweensin Love Goes Onista ja Depeche Moden Enjoy the Silencesta.
[Lisäys 030510: Levy on jo Spotifyssa!]

Niin ja onhan ensi kuussa luvassa myös uusi Band of Horses -albumi ja varmaan jotain muutakin. Pitänee vaihteeksi herätä seuraamaan tilannetta, kohtahan tässä jo keski-ikäistyvä hidashämäläinenkin innostuu.

Hauskaa vappua!

Tekohengitystä

2010-04-20T11:17:00.007+03:00

Hiljaista.

En halua, että tästä tulee yksi niistä ankeista blogeista, jotka lakkaavat päivittymästä ja jäävät ikuisesti kasvamaan virtuaalisammalta.

Toisaalta en myöskään jaksa lukea noita vanhoja juttujani enkä kirjoittaa lisää samanlaisia. Jotain uutta pitäisi keksiä, mutta mitä?

Tärkeimpinä kiinnostuksenkohteinani ovat pysyneet kirjat (edelleen Carol Shields ja Iris Murdoch - edesmenneet viime vuosisadan naiskirjailijat jyräävät) sekä sarjakuvat (Harvey Pekar, jonka tuotoksia olen hankkinut jo kuuden albumin verran). Uutta kuunneltavaa en ole jaksanut etsiä ollenkaan, vaan olen taantunut entistä tukevammin 90-luvulle. Tätä menoa kuuntelen pian pelkkää brittipoppia ja grungea.

Nyt tosin testailen uutta The Radio Dept. -albumia Spotifyssa. Puolentoista kuuntelukerran perusteella levy vaikuttaa hitusen pirteämmältä kuin kolme kuukautta sitten pelkäsin, mutta tuskin tätä silti tulee ostettua ainakaan täyteen hintaan. Paljon mieluummin fiilistelen vaikka Shed Seveniä (Change Giver ♥) tai Scarcea:

Pakkopulla ei maistu

2010-03-24T13:58:00.004+02:00

Kuvassa on Harvey Pekar, mutta yhtä hyvin siinä voisin olla minä. Mitä vähemmän tässä koneella istuu, sitä vastenmielisemmältä se tuntuu, ja blogin päivittäminen muuttuu päivä päivältä mahdottomammaksi. Mutta ensi kuussa tilanne voi taas olla toinen. Siihen asti aion nautiskella mm. oheisesta hienosta sarjakuvakokoelmasta. Ja keväästä!

Kadonneet aarteet: The Wannadies

2010-03-09T13:27:00.003+02:00

The Wannadies - s/t
(MNW 1990)

The Wannadies ei ole mikään tuntematon yhtye. Melko moni vähänkin vanhempi poppari varmaan tuntee You and Me Songin, ja joku saattaa muistaa muitakin pikkuhittejä 90-luvun puolivälin tienoilta. Harva kuitenkaan tietää, että bändi julkaisi parhaan levynsä jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Nimetön debyyttialbumi on varsin toista maata kuin bändin myöhemmät surinapoplevyt. Kitarat eivät särise vaan helkkyvät, ja viulut ovat tärkeässä roolissa. 80-luvun vaikutuskin kuuluu vielä, hetkittäin mieleen tulee esim. The Go-Betweens. Niin paljon kuin surinapopista ja Wannadiesin muista levyistä pidänkin, on pakko myöntää, että ensimmäinen levy on ehjin kokonaisuus. Ei ihan viiden tähden levy, mutta melkein.

-----

Sarjan aiemmat osat:
I Subaqwa ja Whipping Boy
Subaqwa on saanut vajaassa kuukaudessa seitsemän uutta last.fm-kuuntelijaa ja yli sata soittokertaa lisää. Se ei voi olla pelkkää sattumaa - kiitos! :)

Lomailua

2010-03-05T19:40:00.004+02:00

Reipasta talvilomailua: on hiihdelty, pulkkailtu, rakennettu lumiukko ja -juna. Ukko sai yllättäen seistä puistossa melkein kolme päivää, ennen kuin joku kävi sen romauttamassa.

Yksi viikon kohokohdista oli keilailuilta veljen kanssa. Keilahalli tuli tutuksi yläasteen ja lukion liikuntatunneilla, mutta sen jälkeen on tullut käytyä keskimäärin kerran kahdeksassa vuodessa. Pitää ehdottomasti alkaa käydä useammin, sen verran kivaa oli. En ole ikinä edes yrittänyt opetella heittämään mitään kierteitä tms., mutta jostain syystä osun usein suunnilleen siihen mihin tähtään. Paras sarjani tuotti tällä kertaa 178 pistettä, eli en jäänyt kauas vuonna 1994 tekemästäni ennätyksestä (182?). Pienellä harjoittelulla 200 pistettä ei välttämättä olisi mahdoton tavoite. Nyt kun uhoan tässä julkisesti, on melkein pakko ruveta treenaamaan.

Levyrintamalla on ollut aikas hiljaista. Olen ostanut viikon aikana peräti yhden levyn (0,50 €):

Kirjoja on sen sijaan taas tullut kahmittua, 26 euron edestä:

Kuvaan halusi myös Eetu-kissa (pian 10 v). Noista kirjoista kenties juttua myöhemmin, mutta sen verran voin jo sanoa, että olen taas löytänyt uuden suosikkikirjailijan: Carol Shields. Tai totta puhuen en itse löytänyt mitään, vaan Shieldsiä suositteli minulle eräs nainen, jonka kanssa juttelin bussissa kirjamessuilta palatessani. Jutteleminen busseissa ventovieraille ei kuulu tapoihini, mutta tuolloin en voinut pysyä vaiti, kun naisen kädessä oli sama kirja, johon olin itsekin juuri hakenut omistuskirjoituksen. (Jos satut lukemaan tämän, kiitos nappiin osuneesta suosituksesta! Itseäni jäi hieman harmittamaan, etten muistanut mainita Heidi Köngästä kotimaisia suosikkikirjailijoitani luetellessani.)

Into the blue

2010-02-26T14:41:00.001+02:00

Geneva - Into the Blue
On a day like today
nothing gets better
come what may
I could just disappear
into the blue, into the blue

Tämä on aika täydellinen kappale, samaan aikaan kohottava ja koskettava. Näissä tunnelmissa poistun työpaikaltani reiluksi kuukaudeksi. Nähtäväksi jää, miten lamalomailu vaikuttaa blogin päivitystahtiin, mutta ainakin nyt tuntuu, että mielelläni viettäisin mahdollisimman paljon aikaa jossain muualla kuin tietokoneen ääressä. Palaillaan!

Try not to breathe

2010-02-23T16:23:00.004+02:00

Keskiviikko 23. helmikuuta 1994 oli jännittävä päivä: ensitreffit Hämeenlinnassa. Saavuin asemalle juuri näihin aikoihin. Siitä jatkoimme kahvilaan ja elokuviin, ja loppuilta meni pienessä huoneessa istuessa.

Pienen huoneen kasettivalikoimakin oli pieni, joten mankassa pyöri melkein koko illan R.E.M.:n Automatic for the People. En ollut kuullut levyä aiemmin ja ihastuin siihen heti. Treffitkin onnistuivat hienosti. Kuusitoista vuotta on melko pitkä aika, mutta levy kuulostaa edelleen hyvältä ja elämä maistuu. Kiitos A! ♥

Tämä ei ole levyarvostelu

2010-02-22T08:08:00.012+02:00

Kuten olette huomanneet, tämä blogi ei yleensä surffaa uutisaallon harjalla. Väännänpä välillä vähän ajankohtaisemmasta aiheesta - aion kirjoittaa These New Puritansin uude(hko)sta levystä.

Tämä ei kuitenkaan ole levyarvostelu. Kirjoitin muinoin muutamia sellaisia desibeli.netiin, mutta totesin aika pian, ettei minusta ole kriitikoksi. Arvostelin vain itse ostamiani levyjä, enimmäkseen sellaisia joista olin innostunut, ja siinä intoiluvaiheessa tuli helposti hehkutettua liikaa. Tunsin toistelevani kliseitä ja muiden sanoja; oli vaikeaa keksiä omaperäistä sanottavaa. Lisäksi homma alkoi vähitellen maistua työltä, ja uusia levyjä kuunnellessani mietin jatkuvasti, mitä niistä voisi kirjoittaa.

Ei siis enää uutuuslevyjen arviointitehtäviä minulle, kiitos. Mieluummin tähditän levyjä fiilispohjalta Rate Your Music (RYM) -sivullani ja kirjoitan niistä mitä sattuu ja milloin huvittaa.

Asiaan: These New Puritansin toinen levy Hidden (2010) on ilmeisesti kaikkien mielestä ensimmäistä parempi. Minusta ei. Beat Pyramid (2008) oli iskevä rytmipaketti, jonka koukut tarttuivat tajuntaan salavihkaa. Hidden on suurilta osin omituista haahuilua, josta ei oikein ota selkoa viidennelläkään kuuntelukerralla. Ujeltava puhallinsektio ja pahaenteinen lapsikuoro - hmmm? Välillä taas mennään ihan popin puolelle, laulaja jopa laulaa (mitä ei tapahtunut ekalla levyllä).

Kokonaiskuva jää hämäräksi, ja levy on paikoin työlästä kuunneltavaa. Taidetta siis. Olisihan se ehkä pitänyt arvata jo We Want War -singlen perusteella, mutta ajattelin sinkkuvalinnan olevan ovelaa hämäystä. Hämmentyneenä jätän levyn hyllyyn jäähylle ja lätkäisen arvosanaksi kolme tähteä, joka ei omalla asteikollani tarkoita hyvää vaan keskinkertaista. (RYM-tähdissä on se hyvä puoli, että niitä voi huoletta lisätä tai vähentää myöhemmin, mikä saattaa tulla kyseeseen tämänkin levyn kohdalla. Olettaen, että sen pariin jaksaa palata.)

Hidden on toistaiseksi piilotettu ilmaiskuuntelijan korvilta, mutta We Want War -single on Spotifyssa b-puolineen. Videokin löytyy, mutta enpä sittenkään upota sitä tähän, koska se on niin törkeän leveä.

Nyt on kaksi kolmesta viime kuussa mainitsemastani uutuuslevystä jo hallussa, mutta odotetuin puuttuu: missä luuraa Teenage Fanclub? Kotisivu on päivitetty viimeksi lokakuussa, MySpace toukokuussa. Ei vaikuta lupaavalta siihen nähden, että uuden levyn piti jo ilmestyä.

Ei ostos- vaan vaihto- ja lainauspäivä

2010-02-20T19:30:00.009+02:00

Aurinko valaisee jo, mutta lämpöä ei heru. Hyisen talven hyytävin päivä.

Ei se mitään. Nippu kirjoja reppuun, huppu tiukasti päähän ja kaupungille.

Puutarhakadun Lukulaari on Tampereen divareista ylivoimainen ykkönen. Se on vanha kunnon divari. Nettisivujakaan ei ole, vaan valikoimaa on käytävä penkomassa ihan itse. Kaksikerroksinen liiketila on täynnä kirjoja, sarjakuvia, elokuvia ja levyjä - tavaraa on paljon, ja sitä tulee koko ajan lisää. Tänään joku mies tarjosi divariin neljää isoa laatikollista kirjoja, mutta sai niitä kaupaksi vain yhdeksän euron arvosta. Itse olin valinnut viemiseni harkiten; kevyt repullinen kartutti vaihtotiliäni 18 eurolla, eikä pois kannettavaa jäänyt.

Tarpeettomat (osin bisnestarkoituksissakin hankitut) kirjat vaihtuivat tarpeelliseksi tavaraksi:

Nyt hyllystä puuttuu enää yksi Petri Tamminen, Piiloutujan maa. The Fall -kokoelmassani on huomattavasti enemmän aukkoja, mutta tuo muhkea tuplaversio ensimmäisestä levystä on tärkeä lisäys, semminkin kun en ole koko levyä aiemmin kuullutkaan.

Tänään selvisi myös, minne Platan jäämistö tai ainakin osa siitä päätyi: Lukulaariinpa hyvinkin. Hieman hävetti haaskalintuna haalia 0,50 euron levyjä, mutta sellaista se on.

Tuon A.C. Newmanin reippaan levyn olisin ehkä ostanut joka tapauksessa jossain vaiheessa, muut ovat silkkaa Sulo Vilén -osastoa ("kun sai halvalla"). Olen jo pitkään pyrkinyt vähentämään sokko-ostoksia, koska halvatkin levyt vievät yhtä paljon hyllytilaa, mutta joskus joutuu antamaan periksi.

Divarista lähtiessä reppu oli taas puolillaan, mutta rahaa ei ollut kulunut senttiäkään. Päinvastoin, muutama euro jäi odottamaan tulevaa käyttöä. Seuraavaksi suuntasin kirjastoon, kuinkas muuten. Lainattavaa löytyi ongelmitta:

Iris Murdochilta aion lukea kaiken mahdollisen, niin suuren vaikutuksen Kello teki. Muut lainat valitsin erinäisiltä tahoilta saamieni suositusten perusteella, kaikki näyttivät kiintoisilta. Eräänlaista lämpöä, sitä taidan kaivata juuri nyt.

Kotimatkalla kävin vielä Akateemisessa, mutta selvisin sieltäkin kukkaroon koskematta. Huomasin iloiseksi hämmästyksekseni, että Haahtelan Katoamispiste oli myydyimpien kaunokirjojen hyllyssä kolmantena. Luultavasti kyseessä on vain Akateemisen oma lista, mutta hieno homma silti. Minkähän suuruisella myynnillä sellaisen sijoituksen saavuttaa - saakohan kirjojen myyntilukuja tietää mistään?

Popkiss ja tilastonikkaroinnin ilot

2010-02-18T08:18:00.009+02:00

Kuten useimmat last.fm-käyttäjät tietänevät, palvelusta on helppo tarkistaa, mitä kappaleita on tullut kuunneltua miltäkin yhtyeeltä ja moneenko kertaan (esimerkiksi kaikki kuuntelemani Galaxie 500 -biisit ovat tässä). Huomasin kuitenkin vasta hiljattain, että sieltä saa näkyviin myös jokaisen kappaleen kaikki soittokerrat (14.2.2005 lähtien; sitä vanhemmat kuuntelutiedot eivät tallentuneet yhtä tarkasti). Eniten kuuntelemani kappale on Blueboyn Popkiss, ja sen kaikki 121 kuunteluajankohtaa näkyvät tässä.

Näköjään siis kuulin Popkissin ensimmäistä kertaa 14.6.2005. Toden teolla se upposi seuraavalla viikolla, mp3 juuttui soittimeen 23.6. Kappaleesta tuli todellinen kestosuosikkini, ja kuunteluja on kertynyt tasaisesti vuosittain. Välillä on ollut piikkejäkin, kuten toukokuussa 2006, jolloin sain hankittua tuon Sarah Recordsin vuonna 1993 julkaiseman seiskatuumaisen eBaystä. En tiedä mitä normaali ihminen tuollaisilla tiedoilla tekisi, mutta tilastonikkareille ne avaavat monia mahdollisuuksia. Samoin stalkereille, sillä linkkeihin voi tietysti vaihtaa kenen tahansa käyttäjätunnuksen omansa tilalle.

Jaa miltä se Popkiss sitten kuulostaa? Sen kertovat Spotify, jossa tosin on merkitty biisin nimeksi tekijätiedot eli "Stewart/Girdler" (laulaja Keith Girdler on valitettavasti jo kuollut), ja YouTube:

Eihän tuo mikään oikea video ole, mutta mutruhuuli sopii kyllä kuvitukseksi.

(Niin, ja nyt ei sitten puhuta tästä toisesta Blueboysta:

Ihan kiva kuulla tuokin pitkästä aikaa, mutta kuten muistelinkin, länkytys käy helposti hermoille.)

LISÄYS 190210:
Yhdeksänkymmenentuhannen last.fm-kuuntelun raja ylittyi sopivasti eilen. Biisi nro 90 000 oli kaiketi The Lemonheadsin If I Could Talk I'd Tell You, maailman parhaita biisejä sekin!

American Splendor ja keräilyn kirot

2010-02-16T20:06:00.007+02:00

Mielessä ainakin kymmenen käsiteltävää aihetta. Tartun tähän, koska sarja- ja elokuvat ovat toistaiseksi jääneet täysin paitsioon.

Viimeaikaisten kokemusteni perusteella sarjikset ja leffat pelaavat mukavasti yhteen. Mistään supersankarijutuista en kyllä tiedä, luen aika arkisia sarjakuvia.

Taannoin huomasin Ghost Worldin toimivan hienosti sekä Daniel Clowesin sarjakuvana (1997, suom. 2002) että Terry Zwigoffin elokuvana (2001) (jälkimmäisen nimen jouduin lunttaamaan; olen toivottoman huono muistamaan elokuvien ohjaajia). Toissa viikolla satuin avaamaan telkkarin oikeaan aikaan ja sain nauttia American Splendor -elokuvasta (2003, ohjaus Shari Springer Berman ja Robert Pulcini, lunt lunt). Elokuva perustuu Harvey Pekarin käsikirjoittamiin sarjakuviin, ja se oli mainio kokemus puolidokumentaarisine piirteineen ja sarjakuvatehosteineen.

Harvey Pekar (s. 8.10.1939) oli nuorena tuskastunut konttorirotta, joka sai elämäänsä lohtua levyjen keräilemisestä ja lisätienestejä niiden myymisestä (hmmm, kuulostaa oudon tutulta). 60-luvulla hän tutustui aloittelevaan sarjakuvapiirtäjään Robert Crumbiin. Crumb alkoi vähitellen saavuttaa mainetta undergroundpiireissä, ja aikansa sivusta seurattuaan Pekar hoksasi, että hänkin voisi kertoa tarinoita, vaikkei piirtää osannutkaan. Hän luonnosteli muutaman jutun tikku-ukkokuvituksella, Crumb piti näkemästään ja lupautui piirtämään tarinat. Muitakin piirtäjiä lähti mukaan, ja American Splendor -otsikon saaneista julkaisuista muodostui pitkä sarja. Harveyn elämä ei siitä kuitenkaan tuntunut helpottuvan, mutta lukijoiden kannalta hyvä niin, sillä hänen napinansa on varsin hupaisaa seurattavaa. Sarjakuvien henki välittyy hyvin elokuvassakin. Pääroolin vetää sittemmin Sideways-leffasta tutuksi tullut Paul Giamatti, ja välillä Harvey pääsee itsekin ääneen (melkoinen ääni se onkin). Erinomaista viihdettä.

Olen aina pitänyt Crumbin omaa tuotantoa turhan rosoisena ja rujona, mutta nyt se alkoi kiinnostaa enemmän. Myös Crumb-elokuva olisi mielenkiintoista nähdä (kuinkas sattuikaan, sen ohjasi edellä mainittu Terry Zwigoff vuonna 1994). Mutta se Crumbista. Pekar-elokuvan katsottuani tiesin heti, että tykkäisin hänen käsikirjoittamistaan tarinoista. Aloin myös muistella, että ihan kuin olisin nähnyt niitä jossain joskus. Sitten tajusin - tietysti Bonuskirppiksellä. Onnekseni kukaan ei ollut hoksannut samaa, vaan sain ostettua Bob and Harv's Comics -albumin (1996, suom. 1997), johon on koostettu kaikki Crumbin piirtämät American Splendorit (1976-1988). Niin, Bonuskirppiksellä on tosiaan yksi Tampereen parhaista sarjakuva-apajista: Kreegah Bundolo -nettikaupan pitäjä on jo parin vuoden ajan myynyt tuotteitaan myös sitä kautta.

Ah, minullahan on vielä puolet tuosta albumista lukematta. Alkupuoliskon nautin viime viikolla eräänä huonosti nukuttuna yönä - aamuöinen ajankohta varmaan vielä korosti tarinoiden arkista absurdismia. Muutama juttu hörähdytti ääneen, osa taas pani miettimään. Sattuneesta syystä varsinkin levynkeräilyjutut iskivät:

Harveyn keräilyharrastus oli ensin terveellä pohjalla. Hän osteli jazzlevyjä ja kuunteli niitä illat pitkät. Jossain vaiheessa hamstraus kuitenkin meni överiksi, kuten joskus voi käydä:

Minulle oli uutinen, että onnettomat diskofiilit pystyivät törsäämään pennosensa huutokaupoissa jo vuosikymmeniä ennen eBaytä. Itse en koskaan joutunut noin pahaan jamaan, mutta tunnistan hyvin sen tunteen, kun mikään ei riitä. Välillä levynmetsästykseen upposi aivan liikaa rahaa, aikaa ja vaivaa, mutta viime vuonna sain itseni kuriin ja hylly(i)stä poistui huomattavasti enemmän levyjä kuin sinne tuli lisää. Onneksi myös Harvey tuli lopulta järkiinsä ja säästi kovalla työllä ansaitsemansa rahat ensimmäisen sarjakuvakirjansa julkaisuun. Loppu on niin sanotusti historiaa, ainakin pienimuotoista sellaista.

Seuraavaksi haluaisin käsiini muidenkin kuin Crumbin piirtämää American Splendor -materiaalia. Kyllä keräilijä aina keräiltävää keksii - jos yksi pakkomielle laantuu, uusia tulee varmasti tilalle. (Ja juuri kun olin julkaisemassa tätä, huomasin sähköpostissa Stupidon mainoksen Galaxie 500 -vinyyleineen. Tosiaan, kyllähän nekin pitäisi vielä joskus saada cd-boksin kaveriksi, mieluiten tietysti originaalipainoksina...)

P.S. Vinkkejä vastaavanlaisista sarjisleffoista otetaan vastaan.

Kirjailija ja ihailija

2010-02-13T19:02:00.007+02:00

Tämä ei ole ensimmäinen kirjoitukseni Joel Haahtelasta, eikä varmasti viimeinenkään. Koettakaa kestää.

Vaikka suhtaudun intohimoisesti niin levyihin kuin kirjoihinkin, en yleensä koe olevani fani. Nautin teoksista, tekijät ovat toisarvoisia. Nyt on kuitenkin pakko myöntää, että Haahtela on saanut minusta fanin. En tiedä miten niin pääsi käymään, mutta tosiasioita ei voi kiistää.

Olen lukenut Haahtelan kaikki kirjat, uusinta lukuun ottamatta kahteen kertaan. Olen myös lukenut hänen kirjoittamansa novellin, joka julkaistiin Miehen rakkaus -antologiassa. Taannoin huomasin Wikipediasta, että "Haahtela aloitti kirjoittamisen opiskeluaikanaan Tampereella, jossa hän julkaisi ystävineen Unicum Zwack -nimistä ilmaista novellilehteä." Mistä ihmeestä saisin käsiini vuonna 1995 julkaistun ilmaislehden? No, tietysti Tampereen kaupunginkirjaston Pirkanmaa-kokoelmasta. Lehden molemmat numerot ovat luettavissa kirjastossa, mutta kotilainaan niitä ei saa. Kävinpä siis lukemassa Haahtelan novellit viime lauantaina. Parikymppinen kirjailijanalku etsi vielä ääntään, mutta tarinat olivat viihdyttäviä. Tuttuja teemojakin oli nähtävissä jo silloin:

Kirjailijan koko tuotannon lukeminen läpi ei välttämättä vielä tee kenestäkään fania. Raja ylittyi kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun lähetin Haahtelalle netin kautta pienen viestin. Sain pian kohteliaan vastauksen, joka vahvisti mm. Aamu-tv:n haastattelun antamaa kuvaa mukavasta ja älykkäästä miehestä.

Tänään menin kirjamessuille ja hämmästyin, kun Haahtela oli päässyt messulehtenä jaetun KirjaIN-lehden kanteen. Julkisuus ei kuitenkaan näkynyt väkimäärässä, sillä Haahtelan haastattelua seurasi varsin pieni yleisö ja signeerausjonossa oli kymmenkunta ihmistä. Nyt minulla on signeerattu Katoamispiste ja hyvä mieli.

Kadonneet aarteet: Subaqwa ja Whipping Boy

2010-02-11T17:12:00.006+02:00

Tässä julkaisusarjassa aion nostaa esiin joitakin suosikkilevyjäni, jotka eivät ole saaneet ansaitsemaansa huomiota (eli levyjä, joi[s]ta juuri kukaan ei ole kuullutkaan). Täysin unohdettuja nämä levyt eivät kuitenkaan ole, koska joku on onneksi hoksannut lisätä ne Spotifyyn.

Subaqwa - Chalk Circle
(Faith & Hope 1999)

Vuosituhannen vaihteessa vaikuttanut birminghamilainen Subaqwa ei kuulosta järin brittiläiseltä. Äkkinäinen veikkaisi bändiä amerikkalaiseksi; nämä kaverit on helpompi kuvitella preerialle kuin fish and chips -kioskille. Mielleyhtymiä: R.E.M., Galaxie 500, Neil Young...

Subaqwa ehti julkaista vain yhden levyn, mutta millainen levy se onkaan! Mukaan ei ole mahtunut ainuttakaan täytebiisiä, vaan albumi edustaa minulle samankaltaista hiljaista täydellisyyttä kuin viime viikolla hehkuttamani Guy Chadwickin soololevy. Tunnelma pysyy suloisen rauhallisena myös vauhdikkaammissa kappaleissa, ja kaiken kruunaavat upeat pedal steel -kitarat.

Ostin Chalk Circlen 19 markalla Epe'sin alesta tammikuussa 2000. En ollut kuullut bändin musiikkia - muistin lukeneeni myönteisen arvion Selectistä (Harbour Points -kappale oli "lovelier than anything R.E.M. have done in years"), ja niinpä tein heräteostoksen. Bändi taisi hajota pian sen jälkeen, kuinkas muuten. Seuraavana vuonna törmäsin kotimaisella keskustelupalstalla johonkin tyyppiin, joka väitti myös tykkäävänsä Subaqwasta, mutta enempää hengenheimolaisia en ole löytänyt. Bändin last.fm-tilastotkin ovat korutonta kertomaa:

Subaqwa
907 plays (80 listeners)
253 plays in your library

Olen siis itse kuunnellut yli 27 prosenttia kaikista last.fm-käyttäjien kuuntelemista Subaqwa-kappaleista! Tähän on saatava muutos - apuva!
*****VIIDEN TÄHDEN LEVY.

Whipping Boy - Heartworm
(Sony Music 1995)

Irlantilainen Whipping Boy paini aivan eri sarjassa kuin Subaqwa, pääsi jopa ison levy-yhtiön talliin. Bändi teki kolme levyä: debyytti Submarine (1992) edusti rosoista My Bloody Valentine -suristelua, mutta kakkoslevylleen bändi laajensi soundiaan melkoisesti. Vakuutuin kertarysäyksellä nähtyäni Twinkle-videon MTV:ltä, ja pian löysin ilokseni Heartwormin kirjastosta.

Heartworm on täynnä suuria tunteita, muhkeita kitaroita ja jousiakin. Biiseistä ei koukkuja puutu, tässähän voisi kuulla jopa hittipotentiaalia. Viimeistään lyriikoihin paneutumisen jälkeen on kuitenkin helppo ymmärtää, miksei bändistä tullut kaiken kansan suosikkia - sen verran syvissä vesissä laulujen hahmot paikoin uivat. (Eikä bändin nimikään myyvin mahdollinen ole; se nimittäin viittaa 1600-lukulaiseen käytäntöön, jossa kurittoman prinssin palvelija otti vastaan piiskarangaistukset isäntänsä puolesta. Näytti varmasti hyvältä ansioluettelossa!) Levy on siis yleistunnelmaltaan väkevä ja tummasävyinen, muttei missään nimessä synkkä, vaan lopulta toivoa nostattava. Tämä on niitä levyjä, joiden katoamista divarien pölyisiin laareihin ei vain voi käsittää.

Whipping Boy julkaisi vielä kolmannen albumin vuonna 2000, jo hajottuaan. En vieläkään omista sitä sen paremmin kuin debyyttiäkään, vaikka molemmat levyt hyviä ovatkin. Silti tekisi melkein mieli sanoa, että kaikki muu kuin Heartworm on turhaa.
*****VIIDEN TÄHDEN LEVY.

The winner takes it all

2010-02-06T19:02:00.008+02:00

Kuten muutama viikko sitten mainitsin, minulla oli arpaonnea Rumban lukijaäänestyksessä. Kuvittelin voittaneeni levyn, kirjan tai T-paidan. Aloin jo ihmetellä palkinnon viipymistä, mutta tämän viikon keskiviikkona posti toi Kent-paidan. Mikäs siinä, tyylikäs paita ja sopivan kokoinenkin. En ehkä ole niin kova Kent-fani kuin painatuksen koosta voisi päätellä, mutta olin joka tapauksessa ihan tyytyväinen palkintooni.

Torstaina tapahtui kuitenkin kummia. Kotona odotti uusi paketti, paljon edellistä paksumpi.

Eelsin cd, Agatha Christien pokkari ja Tuomari Nurmion boksi! Nurmiolta en tätä ennen omistanut yhtään levyä, Eelsiltä vain yhden, ja Christietä en ole lukenut noin viiteentoista vuoteen. Kaikki kuitenkin kiinnostavat, joten valinnat osuivat kohdilleen yllättävänkin hyvin. En todellakaan osannut odottaa näin yltäkylläistä palkitsemista - kiitos Rumba!

Tuo tullessas, vie mennessäs

2010-02-05T16:07:00.007+02:00

Jotkut eivät vaan osaa kierrättää. Meidänkin taloyhtiön roskakatoksessa voi törmätä vaikka mihin: vaimo on löytänyt hienoja vanhoja huonekaluja, itse olen pelastanut paperinkeräyksestä kaikenlaista Tammen Keltaisen kirjaston kirjoista tyylikkäisiin musiikkilehtiin. Toisaalta ei ole ihme, että taloyhtiön kierrätyshuonetta ei ymmärretä käyttää, koska se on piilotettu aika hyvin.

Tampereen kirjastot ovat sen sijaan hoitaneet homman kiitettävästi. Pääkirjastossa on kaksikin "tuo tullessas, vie mennessäs" -pistettä, aulassa ja musiikkiosastolla. Musiikkiosaston kierrätyslaarista en ole ikinä löytänyt mitään ihmeellistä, pari cd-sinkkua joskus, mutta kaveri kehui kerran poimineensa sieltä Suiciden debyyttialbumin virheettömänä vinyylinä(!). Tuollainen on tietysti harvinaista herkkua, mutta kirjapuolen kärrystä olen napannut mukaani monta mielenkiintoista teosta. (Joskus pitäisi kyllä viedä jotain takaisinkin päin, en ole itse tainnut jättää sinne kuin pari divarin hylkäämää kirjaa.)

Kertokaapas parhaista roskalavalöydöistänne tms., kuulisin sellaisista mielelläni.

Kaksi hieman hitaasti sulavaa kirjaa luettuani kaipasin perinteisempää tarinankerrontaa, joten tartuin nyt kirjaan, joka on peräisin edellä mainitusta kierrätyskärrystä. Jo avauskappale on niin vetävä, että uskallan odottaa hyvää tarinaa:

Dora Greenfield jätti miehensä koska hän pelkäsi tätä. Kuusi kuukautta myöhemmin hän päätti palata miehensä luokse samasta syystä. Poissa oleva Paul, joka vainosi häntä kirjeillä, puhelinsoitoilla ja kuvitelluilla askelilla, joita Dora oli kuulevinaan portailta, oli alkanut muodostua vieläkin suuremmaksi piinaksi. Doraa vaivasi syyllisyydentunto, ja syyllisyydentunnon mukana seurasi pelko. Hän päätteli lopulta, että miehen läsnäolollaan aiheuttama ahdinko oli parempi kuin hänen poissaolonsa aiheuttama ahdinko.

- Iris Murdoch: Kello. 1958 ilmestyneestä englanninkielisestä alkuteoksesta The Bell suomentanut Mikko Kilpi (1961).

LISÄYS 140210:
Sain luettua kirjan loppuun. Se oli loistava!

Sooloilua

2010-02-03T19:00:00.001+02:00

Mikä saa vokalistin ryhtymään soololevyn tekoon? Eikö hän muka pääse tarpeeksi ääneen yhtyeensä levyillä?

Ehkä bändin kappaleet tekee joku muu, eikä laulaja koe pystyvänsä vaikuttamaan niihin riittävästi? Ehkä hän on sattumalta tekaissut biisejä, jotka eivät syystä tai toisesta istu yhtyeen repertuaariin? Tai ehkä hän on vain kyllästynyt koko bändiin ja haluaa kokeilla jotain muuta?

Tietysti on myös mahdollista, että bändi on tauolla ja muusikon biisisuoni sen kuin pulppuaa, studioon on päästävä. Niin kävi kolmelle seuraavalle veikkoselle.

Tindersticks on loistava orkesteri, kuten olen aiemminkin todennut. Levyjä on syntynyt vuosien varrella toistakymmentä, jos kaikki soundtrack-viritykset sun muut lasketaan mukaan. Vuosina 2003-2008 yhtye oli kuitenkin tauolla ja vokalisti Stuart A. Staples tekaisi kaksi soololevyä. Niistä jälkimmäinen, Leaving Songs (2006), oli aika nappisuoritus. Levy ei kuullakseni eroa kovinkaan paljon Tindersticksin albumeista, ja hyvä niin. Suosittelen.

The Go-Betweens oli hieno yhtye, ja bändin toisen pääjehun Grant McLennanin kuolema 48-vuotiaana oli suuri menetys musiikkimaailmalle. Onneksi McLennan jätti jälkeensä mittavan tuotannon. Go-Betweens oli telakalla koko 90-luvun, joten Grant ehti julkaista peräti neljä soololevyä. Kaikki ovat mainioita, mutta suosikkini on levyistä viimeinen, In Your Bright Ray (1997). Kuunnelkaapa vaikka Malibu 69 -biisi - eikö vain kuulostakin kadonneelta rokkiklassikolta? Sea Breeze taas on nimensä mukainen raikas henkäys, ja muitakin helmiä riittää. Kenelläkään Go-Betweens-fanilla ei ole mitään syytä jättää Grantin soolotuotantoa kuuntelematta. (Sama pitänee paikkansa myös Robert Forsterin levyjen kohdalla, vaikka niihin tutustuminen on itseltänikin vielä kesken.)

The House of Love oli ja on mahtava bändi, joka sekin piti välillä vuosikymmenen pituisen tauon. En tiedä mitä kaikkea laulaja Guy Chadwick sillä aikaa puuhaili, mutta jossain vaiheessa hän sai aikaiseksi yhden suosikkilevyistäni. Vuonna 1998 ilmestynyt Lazy, Soft & Slow on täydellisen kaunis pieni poplevy - ei sen enempää eikä vähempää. Tunnelma on maanläheisempi ja lämpimämpi kuin yhdelläkään House of Love -levyllä (jotka nekin ovat kaikki hienoja), ja jokainen kappale kantaa maaliin asti. Kehotan kaikkia House of Loven ja/tai lämminhenkisen kitarapopin ystäviä ottamaan Chadwickin levyn kuunteluun. Ensivaikutelma saattaa olla "ihan kiva", mutta jos vaivautuu kuuntelemaan tarkemmin, ei varmasti tule pettymään. *****VIIDEN TÄHDEN LEVY.

(Toivottavasti kuvat ja tekstit näkyvät järkevästi, asettelun kanssa joutui vähän kikkailemaan. Ja toivottavasti Spotify-linkit pelaavat. Laitoin ne valmiiksi työkoneella, koska koti-Spotify ei edelleenkään suostu toimimaan... Töissä olen sen sijaan jostain syystä saanut nauttia mainoksettomasta kuuntelusta koko viikon!)

Ostospäivä

2010-01-30T16:29:00.008+02:00

Kävin tänään Tampere-talossa toista kertaa elämäni aikana. Ensimmäisestä käynnistäni ehti kulua lähes 20 vuotta. Olin silloin luokkakavereineni Megavisan studioyleisönä keräämässä rahaa leirikoulua varten; 15 hengen ryhmälle maksettiin muistaakseni peräti 500 markkaa usean tunnin istunnosta, joka osoittautui melko puuduttavaksi.

Tänään astuin tuon massiivisen rakennuksen ovesta täysin erilaisissa merkeissä: siellä järjestettiin Kadonneiden levyjen kirppis osana jotain Beatles-tapahtumaa. Ihan hauskat ja sopivan pienet levymessut. Näin tuttujakin. Tapahtuman henkeen sopimattomasti ostin vain kaksi uutta cd-levyä: The Horrorsin Strange House ja Supergrassin Diamond Hoo Ha (9,50 €/kpl). Mainioita levyjä molemmat. (Laittaisin tähän Spotify-linkit, mutta Nortonin virustorjuntaohjelma on ystävällisesti katkaissut Spotify-yhteyden kotikoneeltamme! Ongelma on ilmeisen laaja - löysin nörttipalstoilta keskusteluja aiheesta, ja jotkut olivat keksineet jo ratkaisunkin, mutta eihän niitä ohjeita oikein tajunnut. Äääh.)

Tampere-talosta matka jatkui suosikkikirpputorilleni Bonuskirppikselle. Sieltä tarttui mukaan Sylvia Plathin lastenkirja Salaperäinen puku (1 €). Pari vuotta sitten lukemani loistavan The Bell Jarin ja yleisten mielikuvieni perusteella en olisi millään arvannut, että Plath on kirjoittanut lapsillekin, mutta tuo kirja näytti joka tapauksessa kiintoisalta.

Olin jo lähdössä kotiin, mutta piipahdinkin Fida Lähetystorille, jonka kirjahyllystä silmiini osui oitis Sari Vuoriston novellikokoelma Flamingopaikka (1,50 €). Olen lukenut Vuoristolta vasta yhden romaanin (Loppu hyvin), mutta se oli sen verran mielenkiintoinen, että olen sen jälkeen ostellut lisää, kun on halvalla löytynyt.

Vuoristosta sain assosiaation Raija Siekkiseen ja käppäilin vielä Suomalaiseen Kirjakauppaan tarkistamaan, onko siellä Siekkisen Novellit-kirjaa, josta olin saanut vinkin. Olihan siellä. Kokoomateos (8 €) sisältää Siekkisen koko novellituotannon, joten pureskeltavaa riittää pitkäksi aikaa - Siekkisen tekstien takana tuntuu olevan enemmän kuin ensisilmäyksellä näyttää. Juuri nyt on lukuvuorossa Häiriö maisemassa, yksi Siekkisen kolmesta romaanista. Alussa arastelin hieman, mutta kyllä kirja sitten tempaisi mukaansa tehokkaasti.

Kotimatkalla ostin vielä kissanruokaa ja lakritsia, mutta ne eivät päässeet kuvaan. (Olisivat tosin voineet piristää, noista kirja- ja levykuvista tulee näköjään helposti aika tylsiä.) Siihen päättyi päivän kaupallinen osuus, pulkkamäki kutsuu!

Twisted River / Tindersticks

2010-01-27T16:58:00.005+02:00

Kuukauden matka on ohi, Last Night in Twisted River päättyi toissa iltana. Etappeja oli pakko pidentää loppua kohden, imu oli liian voimakas vastustettavaksi. Kyllä se Irving on aika nero. Mies on pian jo 68-vuotias, toivottavasti jaksaa kuitenkin kirjoittaa vielä pitkään.

Kirja ilmestyy suomeksi toukokuussa, joten Kristiina Rikmanin työ lienee lähes loppusuoralla. Kaunokirjallisuuden suomentajia on pakko arvostaa. Olen itsekin käännösalalla, mutta käännän enimmäkseen vain kuivia asiatekstejä. Vaikka ei niissäkään mitään vikaa ole - tässä taloustilanteessa pitää olla tyytyväinen siihen, että saa ylipäätään kääntää mitään. Työpaikkani oli viime viikot vaakalaudalla, ja vasta tänään sain helpottavan tiedon töiden jatkumisesta. Monelle työkaverille ei käynyt yhtä hyvin, ja heitä tulee kyllä ikävä.

Hieman stressaavaa alkuviikkoa helpotti Tindersticksin uusi levy, joka tuntuu täyttävän odotukset kevyesti. Tästä saattaa hyvinkin tulla ensimmäinen tänä vuonna ostamani uutuuslevy, ja "joudun" kai ostamaan sen Swampista(*, koska Plattaa ei ilmeisesti enää ole. Kävin siellä viimeisen kerran lauantaina, ja nettisivukin sulkeutui eilen. Nyyh. Elämme todellakin kovia aikoja, sillä ikuisuuksia toiminut Tunnelin Levykin on nyt sulkemassa ovensa.

Uusia levyjä on kuitenkin luvassa edelleen: The National on lupaillut julkaisevansa viidennen albuminsa toukokuussa. Tindersticksin tavoin myös The National on siirtynyt 4AD:n maineikkaaseen talliin. Kuten olen aiemminkin maininnut, National-levyistä suosikkini on Alligator, mutta myös tuoreempi Boxer oli sen verran kova tuotos, että tuskin bändin kuntokäyrä on vieläkään pahasti laskussa.

Loppukevennykseksi vielä kotimaisen Burning Heartsin uusi sinkku Night Animal, jonka Shelflife julkaisi eilen seiskatuumaisena. Kiva biisi, mutta ei sentään läheskään viimevuotisen I Lost My Colour Visionin tasoa, joten rahat taitavat säästyä tällä kertaa.

*) Lisäys klo 19.39: Kävin ostamassa levyn. CD maksoi vain 14,95 euroa, ja sain kaupan päälle julisteen, vaikken itse olisi osannut sellaista pyytää. Ei enää pahaa sanaa Swampista tässä blogissa!

Katoamispiste

2010-01-21T08:00:00.003+02:00

Tätä odotin, eilen sen sain.

Avasin kirjan kymmeneltä, suljin sen puolenyön jälkeen, pyyhkäisin silmänurkkaa hymyillen.

Nyt ymmärrän miksi satuin katsomaan sitä Vermeer-dokumenttia, miksi olen viipynyt divareissa, miksi luulin nähneeni kirjailijan kesäisessä puistossa. Kaikella voi olla tarkoitus, minkään ei tarvitse tapahtua turhaan.

Tätä kirjaa en unohda.

Lisäys:
Haahtela kertoi kirjastaan eilen Aamu-tv:ssä. Katso juttu.
Tästä vinkistä kiitokset anopille!

The Radio Dept.

2010-01-20T17:14:00.001+02:00

Pienenpienen piirin pitkä ja harras odotus päättyy pian, kun The Radio Dept. julkaisee uuden albuminsa Clinging to a Scheme, jonka lupailtiin alun perin ilmestyvän jo lokakuussa 2007. Oma kiinnostukseni on valitettavasti hiipunut hitaasti mutta varmasti, eivätkä kaksi tähän mennessä kuulemaani näytekappalettakaan ole juuri vakuuttaneet. Viimevuotinen David oli väsynyt veto. Uusi näytepala Heaven's on Fire on pirteämpi tapaus, mutta ei sekään varsinaisia riemunkiljahduksia aiheuta.

En tietenkään pahastuisi, jos uusi levy sattuisikin jostain syystä yllättämään iloisesti, mutta toistaiseksi yhtye on osoittanut lievää laskusuhdannetta julkaisu julkaisulta. Ei ehkä ihan klassisin "eka demo oli paras" -tapaus, mutta vähän sinne päin kuitenkin. Bändi oli aika seestynyt jo kakkoslevyllään Pet Grief (2006), vaikka on silläkin monet hyvät hetkensä. Debyyttialbumi Lesser Matters (2003, ei spotifoitavissa) on kuitenkin mielestäni selkeästi vahvempi, ja vielä enemmän pidän myöhemmin samana vuonna ilmestyneestä Pulling Our Weight -ep:stä, jossa on kaikki kohdallaan. Muistan aina sen helteisen viikonlopun toukokuussa 2004, kun kaksi viimeksi mainittua levyä kolahtivat postiluukusta.

Alkuaikoinaan Radio Dept. osasi myös rokata. Kaikkein menevin kappale on ensimmäiseltä 7"-ep:ltä löytyvä Liebling:

(Tuossa ei ole varsinaista videota, vain ep:n kansikuva. [Jos olisin taipuvainen kerskailuun, olisi pakko mainita kyseisen seiskatuumaisen komistavan myös levyhyllyäni, mutta onneksi en ole.])

Toivon olevani väärässä, mutta ainakaan etukäteen en voi olla ajattelematta, että uusi levy on liian vähän liian myöhään.